Aina ei ole helppo olla vihreä
Bussilippujono ulottuu lipputoimiston ulkopuolelle. Jonossa puhutaan, että omaa vuoroa saattaa joutua odottamaan jopa kahdeksan tuntia.
Argentiinan eteläisimmässä kärjessä sijaitsevasta Ushuaiasta ei toden totta ole helppo päästä pois. Ainakaan julkisilla liikennevälineillä tammikuun huippusesongin aikaan.
Lentolipputoimistossa ei näytä olevan ruuhkaa, mutta emme halua lentää. Maata pitkin olemme tulleet, maata pitkin päätämme myös lähteä. Emme kuitenkaan pyöräillen. Lähes 13 000 kilometriä pohjois-eteläsuunnassa tätä maanosaa saa riittää. Olemme valmiita pitämään pienen loman pyöräilystä Buenos Airesissa, ennen kuin jatkamme Uruguayhin ja Paraguayhin.
Kokonaisen päivän viettäminen jonottaen ei kuitenkaan houkututa sen enempää kuin bussin lähtöaika kolmelta aamuyöllä. Päätämme liftata.
Peukalokyytiä pyytämässä
Kovan tuulen vuoksi olemme joutuneet turvautumaan peukalokyytiin Patagoniassa kaksi kertaa aikaisemmin. Molemmilla kerroilla jouduimme odottamaan kyytiä vain vartin verran.
Tällä kertaa ei kuitenkaan nappaa. Seisomme peukalo pystyssä muutaman kilometrin päässä keskustasta tien varressa kuusi tuntia. Autoja kulkee ohi tasaisena virtana. Kaksi autoa sentään pysähtyy, mutta kummallakaan ei ole tilaa pyörillemme.
Kaikki lava-autot, joihin pyörämme hyvin mahtuisivat, kaasuttavat ohi. Muutaman kuljettaja sentään vilkuttaa ikkunasta. Kiitos kannustuksesta.
Palaamme keskustaan. Pähkäilemme, että on oltava keino, jolla paikalliset liikkuvat kaupungista pois. Tuskin he turisteja täynnä oleviin busseihin tunkevat.
Ilkka saa hyvän idean: ”Kysytään vinkkiä tuosta retkiä lähiympäristöön myyvästä kojusta. He varmasti osaavat auttaa.”
Niin osaavat! Saamme vinkin lähettää pyörät edullisella pikarahdilla Rio Grandeen ja hypätä itse minibussiin, joka kulkee Ushuaista Rio Grandeen neljän tunnin välein.
Rio Grandesta olisi varmasti helpompi jatkaa matkaa Buenos Airesiin. Kuinka väärässä olemmekaan.
Tavaratila turvoksissa
”Tiistaille löytyy tilaa,” lipunmyyjä ilmoittaa.
Olemme Rio Granden lipunmyyntipisteen luukulla perjantaina, joten hidas matkailu muuttuu entistäkin hitaammaksi. Vietän neljä päivää pienessä vatsaflunssassa Josén ja Norman ylläpitämässä casa de ciclistassa, pyörämatkailijoille tarkoitetussa majapaikassa. Kerrankin sairastumisella on täydellinen ajoitus.
Palaamme bussiasemalle tiistaiaamuna klo 6.30. Seitsemältä asemalle kaartaa kaksi kaksikerrosbussia. Meitä kyytiin nousevia on kymmenkunta.
Kuljettajat tuskailevat, kuinka saada kaikki matkatavarat mahtuvaan jo valmiiksi turvoksissa olevaan matkatavaratilaan. Mietin, mitä ihmettä ihmisillä on pienen auton kokoisissa matkalaukuissaan ja rinkoissaan. Kaikki ei voi olla välttämätöntä?
Olemme pakanneet pyörämme laatikoihin. Vain toinen mahtuu muun matkatavaravuoren sekaan. Toinen pyörä tulisi perässä seuraavana päivänä. Vaadin asiasta kuitin ja lipunmyyjätädin puhelinnumeron, jos joutuisin jäljittämään kadoksissa olevaa pyörää.
Vaikea valinta
Nousemme bussin toiseen kerrokseen, jossa haisee hiki. Numeroidut paikkamme ovat varattuja, koska joku on ottanut meidän paikoillamme istuvien paikat. Joku on taas ottanut heidän paikkansa.
Lipunmyyjätäti huomaa ärtymykseni ja ohjaa meidät alakerran kahdelle tyhjälle paikalle, joissa on normaalia leveämmät penkit. ”Ongelma ratkaistu!”
Kuudensadan kilometrin matkaa kestää 13 tuntia. Tierra de Fuego on saari, josta puolet kuuluu Chilelle, joten matkalla on kaksi rajanylitystä. Lisäksi saarelta pääsee pois vain lautalla.
Jo ensimmäisellä rajanylityspaikalla jumittaa. Eräs israelilainen matkustaja on unohtanut passinsa matkalaukkuun, joka matkaa toisessa, jo edeltä mennessä bussissa. Edeltä mennyt bussi kääntyy takaisin ja me odotamme sen saapumista.
Puolen tunnin lauttamatka sujuu ilman mutkia.
Mutta toisella rajanylityspaikalla bussin aikataulu leviää lopullisesti. Kun olemme pyörällä ylittäneet rajoja, olemme yleensä selvinneet vartissa. Nyt aikaa kuluu yli kaksi tuntia.
Saavumme Rio Gallegoon iltakahdeksalta, yli neljä tuntia aikataulusta myöhässä. Selkäni on jumissa, takareittä jomottaa. Toisessa bussissa matkaava Ilkan pyörä saapuu vieläkin myöhemmin iltakymmeneltä. Vielä jää jännitettäväksi saisinko oman pyöräni seuraavana päivänä.
Aamuna olen aivan kankea. Osin istumisesta, osin kauhusta. Jos jatkaisimme matkaa bussilla edessä olisi vielä 48 tuntia. Lisäksi pyörät pitäisi lähettää erikseen rahtikuljetuksella.
Kamppailen lentoahdistuksen ja selkäkivun välimaastossa. Selkäkipu voittaa. Varaamme lennon Buenos Airesiin seuraavalle päivälle.
Kermaperseen first world -ongelmat on helppo korjata, mutta maailmaa niillä ei pelasteta.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!
// Luehan nämäkin //
