Akrobatiaa Argentiinan rajalla
”Aina kun olen Helsingissä, ostan mansikoita. Ne ovat maailman parhaita!” kehuu brasilialainen Cicero samalla, kun taiteilee pyöränsä kanssa parista puupöllistä tehdyn sillan päällä.
Mies on töissä Katajanokan rantaankin välillä rantautuvalla risteilylaivalla seitsemän kuukautta vuodessa kymmenen tuntia päivässä ilman vapaapäiviä.
Nyt hän on viettämässä ansaittua kahden ja puolen kuukauden vuosilomaa työntäen pyörää pienellä pusikkoisella polulla Chilen ja Argentiinan rajalla. Kun hämmästelemme hänen työehtosopimustaan, kehuu hän suomalaistenkin ahkeruutta:
”Tehän ne laivat rakennatte.”
Olemme lähteneet matkaan Villa O´Higginsin pikkukylästä, joka on Chilen kuuluisimman maisematien Carretera Australin päätepiste. Ennen maantien rakentamista kylään pääsi vain lentäen tai vesiteitse.
Eristäytyneen kylän vihanneshyllyiltä on viikonloppuna turha etsiä tuoretavaraa. Täydennystä on luvassa vasta seuraavan viikon puolivälissä. Varustaudumme tulevaan koitokseen pastan, tölkkilinssien, kaurahiutaleiden, keksien ja suklaan voimin.
Laiva yli tuulisen veden
Vettä pitkin jatkuu meidänkin matkamme. Hyppäämme kahdeksan muun matkailijan kanssa pieneen laivaan, joka tärisee aalloilla kuin pyörä nimismiehen kiharoita täynnä olevalla hiekkatiellä.
Olemme onnekkaita, että se ylipäätänsä lähtee matkaan. Moni pyöräilijä on joutunut pettymään, kun laivamatka on tyssännyt. Kovalla tuulella paatti jää rantaan.
Järven toisella puolella Candelario Mansanillan satamassa meitä on vastassa kaksi chileläistä rajavartijaa ja kaksi iloisesti häntäänsä heiluttavaa koiraa.
Rajavartijat ohjaavat meidät läheiselle leirintäalueelle yöksi. ”Leirintäalueen” isäntä on juuri nylkemässä sonnia, joka on laitettu lihoiksi. Rojua täynnä oleva nurmikenttä ilman palveluita ei houkuta maksamaan pesoakaan, joten päätämme etsiä telttapaikan lähimetsästä.
Rantakalliot ja aava järvenselkä tuovat mieleen Kolin huipun. Maassa kypsyy kaarnikkaa muistuttavia marjoja.
Argentiinan ja Chilen rajalla
Gabriel Boric Font, Chilen historian nuorin presidentti katselee seinällä roikkuvasta valokuvasta partansa takaa, kun saamme leimat passeihimme. Cicero ja italialainen Fabio ovat tulleet kanssamme samalla laivalla ja lähtevät jo edeltä jatkamaan matkaa pyörillään.
Alkulämmittelyksi nousemme viisi kilometriä ylämäkeä saman verran kuin nousisimme kahdesti Levin huipulle. Puolessa välissä meidät ohittaa maastoauto, joka kuljettaa kuutta valtavien rinkkojen kanssa matkalla olevaa patikkamatkalaista.
Hyväkuntoista hiekkatietä jatkuu 15 kilometriä Argentiinan rajalle asti. Rajalla on kääntöpaikka autolle ja kaksi kulahtanutta taulua. Toinen toivottaa tervetulleeksi Argentinaan, toinen kai Chileen, sillä siitä ei saa mitään selvää.
Rajaviivan paikasta oli pitkään käynnissä konflikti, kunnes viimein vuonna 1994 siitä päästiin yhteisymmärrykseen. Siitä lähtien myös matkailjat ovat voineet vaihtaa maata tätä syrjäistä reittiä.
Akrobaattisia liikkeitä
Argentiinan rajalla hiekkatie muuttuu kapeaksi poluksi. Aluksi se on oikein mukavasti ajettavaa ”single trackia” niin kuin pyöräilykielellä sanotaan.
Sitten ylitämme pari polulle kaatunutta puuta ja pienen puron. Kohta huomaamme kadottaneemme polun, jota ei ole merkitty millään tavalla. Pusikosta vilahtelee valkoinen kypärä. Fabio ja Cicero ovat harhautuneet vieläkin enemmän ja puskevat pyöriensä kanssa ylös mäen rinnettä.
Löydämme takaisin polulle ja jatkamme matkaa nelistään. Se on onni, sillä viimeisellä viidellä kilometrillä on lukuisia virtaavan veden ylityksiä, jotka vaativat kaikkien voimia, yhteistyötä ja akrobaattisia asentoja.
Joenuomien ylityspaikat ovat joko kaksi huojuvaa puupölliä tai sekalainen kasa irtopuuta. Eräs virta on niin vuolas, että virta meinaa viedä Ilkan pyörän mukanaan, vaikka kolme miestä kiskoo sitä rantaan huojuvien puunrunkojen päällä taiteillen. Heitän kengät jalastani ja hyppään veteen pukkaamaan pyörää alapuolelta.
Saavutamme Lago de Desierton kuudessa tunnissa. Saamme leimat passeihimme ynseältä argentiinalaiselta rajavartijalta, joka viittoo meidät pystyttämään telttamme hevosenpaskan peittämälle tuuliselle nurmikentälle.
Kuivuneet lantakasat saa potkittua sivuun, mutta mitä kävi mielessä sillä ihmislajin edustajalla, joka väänsi torttunsa järven rannan parhaalle telttapaikalle? Olisi edes vienyt vessapaperit mukanaan.
Vuori kuin katedraali
Seuraavana aamuna jännitämme, tuleeko venekuljetus hakemaan meitä kello yksitoista kuten on luvattu. Lago de Desierton rantaa kulkee polku, mutta pyörän kanssa sitä pitkin kulkeminen olisi haastavaa, lähes mahdotonta. Olemme kuulleet tarinoita pyöräretkeilijöistä, jotka ovat joutuneet odottamaan venekuljetusta useita päiviä tai pukanneet pyöräänsä rantaa pitkin useita päiviä. Eväämme kävisivät pian vähiin.
Paatti saapuu onneksi lähes ajallaan ja pääsemme vastarannalle. Rantaan kurvaa juuri kaksi ranskalaista pyöräilijää, jotka eivät ole ilmeisesti ottaneet selvää veneen aikatauluista. Seuraava kuljetus järven toiselle puolelle olisi vasta kahden päivän päästä. Pojat ovat silminnähden kettuuntuneita, kun kerromme, että vaihtoehtona on erittäin haastava reitti pyörää työntäen pitkin rantaa.
Viimeiset 37 kilometriä polkaisemme myötätuulessa kohti El Chaltenin kylää. Alueen kuuluisin vuorenhuippu, katedraalimainen, 3375 metriin kohoava Fitz Roy ilmestyy aika ajoin pilvien raosta. Vuoren huippua kutsutaan myös niemellä Cerro Chaltén, joka tarkoittaa teuelche-alkuperäiskansan kielellä höyryävää tai savuavaa vuorta.
El Chalténin pääkadulla vastaamme tulvii jono tööttääviä autoja. Niiden ikkunoista roikkuu kiljuvia ihmisiä, joilla on poskipäissään maalattuna Argentiinan lippu. Jalkapallon MM-kisojen finaalipaikka on juuri ratkennut.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!
Juha Salminen
Uskomaton seikkailu. Niin kaunista. Täällä napapiurillä valmistaudumme muuttamaan vajaaksi puoleksi vuodeksi Barcelonaan opintoihin. Kesäksi takaisin. Tsemppiä! Nauttikaa & hyvää joulua!
Tuija Kauppinen
Iloa espanjan opiskeluun ja hyvää joulua!