”Hello! Where are you from!” huudahtaa pellavapäinen pyöräilijä, kun seison pyöriemme kanssa Huayucachin keskusaukion laidalla. Ilkka on apteekissa ostamassa 96 prosenttista alkoholia retkikeittimeemme.

Pellavapään viereen rullaa pyörällään yhtä pellavapäinen nainen. He ovat taittaneet pyörällään matkaa jo tovin. Ensin Islannissa, sitten Meksikossa, Guatemalassa, Costa Ricassa ja Ecuadorissa. Ja nyt Perussa. 

Ilmenee, että pariskunta on kotoisin Plauenista, entisen Itä-Saksan puolelta. Paikkakunta kuulostaa tutulta. Sitten muistan, että olen käynyt siellä. Olin kesällä 1994 oppaana puutarhanäyttelyssä Hofin ystäväkaupungin Joensuun osastolla. Hofista on vain 30 kilometrin matka Plaueniin, jossa kävimme pari kertaa viikonloppureissulla.

Pariskunnalla on – niin kuin on ollut kaikilla muillakin tapaamillamme pyöräilijöillä – valtavasti tavaraa. He ihmettelevätkin meidän kevyitä pyöriämme. Ero pyörien painossa näkyy ensimmäisessä pitkässä ylämäessä. Saksalaiset etenevät niin hitaasti, että vaihdamme yhteystietoja ja jatkamme matkaa omaa tahtiamme.

säärystimet
koloniaalinen silta

Matkan parasta pullaa

Olemme viettäneet kolmisen viikkoa neljän tuhannen metrin korkeudella, jossa on yöllä pakkasta. Se on totisesti toiminut korkean paikan leirinä, sillä loiva kymmenen kilometrin ylämäki ei tunnu juuri missään. Mutta olemme myös palelleet. Tai lähinnä minä. Ostinkin torimummolta itselleni lampaanvillaiset sukat sekä säärystimet jalkoja lämmittämään. Aiemmin hankkimamme pipot ovat olleet kovassa käytössä.

Nyt kun kymmen kilometriä ylämäkeä Huayucachista on taitettu alkaa alamäki, jota jatkuu yli sata kilometriä. Tie myötäilee alaspäin virtavaa Mantaro-jokea, jonka alkuosan kuohuissa ei tekisi mieli meloa.

Kurvaamme Izcuchacan kylään lounaalle. Kylä on joen toisella puolella, jonne vie komea vanha kivisilta.

Kylän keskusaukion poikki kulkee heinittynyt junarata. Asemalle ei kannattane jäädä odottamaan junaa.

Aukion laidalla nenäämme kantautuu tuoreen leivän tuoksu. Ostamme vastapaistettua leipää suolaisena ja makeana. 15 sämpylän kokoista leipästä maksaa 1,25 euroa.

Istahdamme lounaan jälkeen puiston penkille varjoon ja syömme makeat leipäset jälkiruuaksi. Ne ovat kuin omenahillolla täytettyjä pullia. Parasta pullaa koko reissulla tähän asti!

Telttayö tähtitaivaan alla

Joen kuohut muuttuvat vähitellen isoksi patoaltaaksi. Tämänkin joen on ihminen kesyttänyt. Vesivoimalan jälkeen joessa on jäljellä enää ohut vesivana.

Kun pyörän mittarin päiväannos näyttää lähes sata kilometriä, alamme etsiä yöpaikkaa.

Se ei ole ihan helppoa tiellä, jonka toisella laidalla saa pelätä kivivyöryä ja toisella rotkoon tippumista. Mutta Ilkka on aivan velho löytämään hyviä telttapaikkoja. Niin tälläkin kertaa.

Tien vieressä on heinittynyt aukio, joka muistuttaa kesannolla olevaa peltoa. Pystytämme teltan ison puun suojaan. Autot huristavat yläpuolellamme, mutta niistä tuskin näkee leiriämme.

Pastaveden kiehumista odottaessamme bongaamme taivaalta Otavan, satelliitin ja tähdenlennon.

telttapaikka
mandariini

Mehukkaita mandariineja

Aamulla saamme jatkaa alamäkivoittoista matkaa. Sileän asfaltin sijaan tiessä on kivisiä ja hiekkaisia osuuksia. Useimmiten ne ovat mutkissa, joihin ei passaa mennä täysillä, ettei mene pitkäksi. Tien laidassa ei ole kaidetta, joten putous rotkoon voisi olla kohtalokas.

Onneksi liikennettä on vähän. Itse asiassa todella vähän, rekkoja ei juuri ollenkaan.

Pysähdymme ostamaan mandariineja tien varren kojulle. Niitä myyvä rouva kertoo, että hedelmät ovat tien toiselta puolelta. Todellista lähiruokaa. Hän kertoo, että mandariineja menee normaalisti paljon vientiin, mutta nyt on käynnissä kuljetusalan lakko eivätkä hedelmät kulje mihinkään. Se siis selittää vähäisen liikenteen määrän.

Nautimme mehukkaat hedelmät ja toivotamme rouvalle hyvää jatkoa.

kuohuva joki
pyhimys

Passit, olkaa hyvä

”Se haluaa, että me pysähdytään!” Ilkka huutaa perääni.

Olen juuri ohittanut kädellään huitovan poliisin, jolla on selässään rynnäkkökivääri. Tulkitsen huidonnan merkiksi siitä, että ”antaa mennä vain”. Olemme törmänneet viiden kuukauden aikana lukuisiin poliiseihin, mutta kertaakaan he eivät ole meitä pysäyttäneet.

Käännyn ympäri ja palaan Ilkan ja poliisin luo. Hän haluaa nähdä passimme. Kaivamme vyölaukuistamme arvokkaimman paperimme ja jäämme odottamaan mitä tuleman pitää.

Poliisi menee sisälle poliisiasemalle ja palaa hetken kuluttua mukanaan nainen, jonka arvelemme olevan korkeampiarvoinen poliisiviranomainen. Hän kyselee matkareittiämme ja määränpäätämme.

Ensin hieman tiukkailmeinen nainen lämpenee, kun kerromme aloittaneemme Kolumbiasta ja jatkavamme Perusta Boliviaan ja edelleen Argentiinan eteläkärkeen. Lopuksi nainen ottaa meistä valokuvan ja toivottaa hyvää matkaa. Sujautamme passit talteen ja jatkamme matkaa Huantaa.

Illalla hotellin parvekkeelta viereisen kirkon pihalla järjestettävää juhlaa pyhimys San Pedron kunniaksi.

Tanssi, laulu ja soitto raikaa lähes puolille öin. Loppuhuipennuksena on ilotulitus.