Altiplanolla alpakkaopissa
”Ihan hetken päästä loivenee”, huikkaa mies Toyota Hiluxistaan.
Perulaisilla on ihan omanlaisensa käsitys loivasta. Se, mitä hetken päästä on edessä, on loputonta ylämäkeä. Aina kun olemme saaneet kammettua itsemme jonkun nyppylän päälle, jatkuu mäki mutkan takana.
”Tää on tämän päivän vika ylämäki”, Ilkka lohduttaa, kun väännän melkein itkua. Olen ihan varma, että hän on tehnyt salaliiton hiluxmiehen kanssa, koska mäki ei tosiaankaan jää päivän viimeiseksi.
Hapuilen pyörästäni pienempää vaihdetta jo vaikka kuinka monetta kertaa, mutta sitä ei löydy. Sitkutan menemään pienimmällä vaihteella, kunnes mäki on niin jyrkkä, että siirryn työntämään pyörää.
”Hei, meille tuli uusi korkeusenkka! 5039 metriä!” Ilkka riemuitsee.
Andien altiplanolla, ylätasangolla, jota myös punaksi kutsutaan, on karun kaunista. Lämpötilan vuorokausivaihtelu on suuri. Keskipäivällä aurinko porottaa lämpimästi, mutta tuuli on viileä.
Illan suussa taivaalta tipahtelee hentoja lumihiutaleita. Yöllä on reilusti pakkasta. Tuntuu kotoisalta. Kuin joskus kesäisellä melontaretkellä Lapissa.
Otsalampun valossa
Kuusikymmentä kilometriä pyöräilyä päivässä ei ole kummoinen matka retkipyöräilyä, mutta kun sen tekee 5000 metrin korkeudessa huonokuntoisella hiekkatiellä, joka on täynnä jyrkkiä ylämäkiä, ovat kilometrit pitkät. Kiittelemme jälleen kerran kohtuullisen pientä tavaramäärää pyöriemme päällä.
Olemme lähteneet matkaan aamukahdeksalta ja kuuden aikaan taitamme vielä taivalta.
Laskeva aurinko värjää taivaan punaiseksi. Horisonttiin piirtyy vuorijonon siluetti.
Lopulta meidän on pakko kaivaa esiin otsalamput, jotta näemme polkea viimeiset kymmenen kilometriä. Sormet ja varpaat muuttuvat tunnottomiksi kylmyydestä.
Huacullon kylästä loistaa muutama valo. Kun saavumme kylän raitille, on kuin kylässä olisi sähkökatkos. Valoja on tosiaan vain kourallinen.
Kysymme löytyisikö kylästä yöpaikkaa. Mopoaan korjaava mies osoittaa sadan metrin päässä näkyvää valoa. Kun lähestymme valon lähdettä, se sammuu. Pimeys piskuisessa kylässä syvenee.
Vastaan kävelee villaisiin asusteisiin kerrospukeutunut nuorehko nainen. Hän osoittautuu ravintolan ja hostellin pitäjäksi. Tosin ravintola on juuri mennyt kiinni.
Pyydän niin kauniisti kylmissäni osaan, että saisimme yösijan ja syötävää.
Nainen vie meidät ison rautaoven takana olevalle sisäpihalle, jossa on lähinnä vankilasellejä muistuttavia huoneita. Sähköt eivät toimi, lämmitystä ei ole, vessa ei vedä ja vettä ei tule.
Otsalampun valossa vaihdamme lisää lämmintä vaatetta päälle ja tallustamme illalliselle. Kuppi kuumaa kamomillateetä ja lautasellinen kalaa, perunoita ja riisiä lämmittävät väsyneen kammenvääntäjän.
Alpakkapaimenten opissa
Reiteni tuntuvat aamulla kahdelta kilpailu-kahvakuulalta. Poljemme 6,5 kilometriä seuraavaan kylään, Culipampaan.
Ensi silmäyksellä kylä vaikuttaa yhtä kuolleelta kuin Huacullokin. Missään ei näy ketään. Kymmenkunta taloa seisoo piirissä kuin hyljättyinä. Kunnes eteemme putkahtaa komea nuori mies stetsonintapainen hattu päässään. Häntä seuraa vanhempi mies pipo korville vedettynä.
Kylästä on kaksi tietä eteenpäin. Saamme pitkän selostuksen siitä, kumpi niistä kannattaa valita. Lopulta päätämme jäädä kylään yöksi. Huone ei ole paljon vankityrmää kodikkaampi, mutta tällä kertaa tarjolla on valo, erinomainen langaton verkkoyhteys ja huussi, jossa kyykitään kahdella heiluvalla lautalankulla.
Kylässä on yhteensä parikymmentä asukasta, joista puolet ovat hoitamassa alpakoita. Alpakka on poron lailla puolivilli eläin, joka laiduntaa vapaana Perun vuoristoylängöillä. Sitä ei ruokita kuten poroja.
Välillä alpakat kootaan yhteen aitaukseen. Pörröisillä eläimillä on korvissaan eri värisiä nauhoja. Ne vastaavat porojen korvamerkkiä. Jokaisella alpakalla on omistajansa.
Kysyn eräältä alpakkaisännältä, kuinka monta eläintä hänellä on. Vastaukseksi saan 300. Mies on kummissaan, kun kerron, että poroisännät eivät koskaan kerro omistamiensa porojen määrää.
Alpakkalauman seassa juoksentelee huhtikuussa syntyneitä vasoja ja kaksi ihmisvasaa. Nelivuotias tyttö ja kuusivuotias poika. Varsinkin poika on jo tomeraa vauhtia kasvamassa alpakan kasvattajaksi. Hän tarttuu pienimpiä elämiä hännästä ja korvista, jotta eläin pysyy paikallaan sen ajan, kun sen kuntoa tutkitaan. Eläin kiljuu, kun sille annetaan isolla ruiskulla suuhun vitamiinia, tai niin ainakin meille kerrotaan.
Ilkkakin koettaa leikkiä alpakkaisäntää, mutta eläimet lipuvat hänen käsistään kuin saippua.
Kohta aitauksen viereen ajaa rekka-auto. Se tulee noutamaan osaa eläimistä, joiden liha on kysyttyä Arequipan torilla. Loput lihat kyläläiset syövät itse. Meille tarjotaan kanakeittoa.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!
// Luehan nämäkin //
