Argentiinan puuttuva palanen
Misionesin maakunnassa Uruguay-joen ylittää lautta, joka kuljettaa väkeä Brasilian ja Argentiinan välillä. Kun odotamme, että Argentiinan puolelta El Soberbiosta tulevat purkautuvat ulos, tulee mieleeni Helsingin ja Tallinnan välinen lauttaliikenne.
Tällä lautalla ei ole hyttejä, yökerhoja eikä lautasen laitojen yli pursuavia noutopöytäannoksia, sillä tilaa on vain viidelle kuudelle autolle ja parille polkupyörälle. Yhteistä on ostosmatkailu.
Brasilialaisilla on kädet ja kainalonaluset täynnä muovipusseja, joista tursuaa siivoustarvikkeita ja kaljaa. Innokkaimmat vetävät perässään kärryä, samanlaista kuin suomalaiset mäyräkoirien hamstraajat. Halvan pesuaineen tai siivousmopin hakeminen naapurimaasta kuulostaa hassulta, kunnes muistan, kuinka itsekin kävin äidin kanssa 80-luvulla hakemassa Haaparannalta voita.
Ja on vielä yksi syy, miksi brasilialaiset käyvät Argentiinassa: jäätelö. Koko yli vuoden kestäneen matkamme aikana parhaat jäätelöt olemme syöneet juuri Argentiinassa. Duomo Helados -artesaanijäätelöbaari ei sekään petä. Syömme yhdeltä istumalta puoli kiloa jäätelöä. Pyöräilijällä on jatkuva jäätelön mentävä aukko.
Vihreän vehreä Misiones
Pinta-alaltaan Belgian kokoinen Misionesin maakunta on kuin vihreä peukalo, joka tunkee Brasilian ja Paraguayn väliin Argentiinan koillisosassa. Kun saavumme tähän vehreään, ilmastoltaan subtrooppiseen maakuntaan, tuntuu kuin Argentiina-palapeliimme olisi löytynyt viimeinen palanen.
Ero Ruta 40 -valtatien kuivaan ja karuun pampaan, Argentiinan Andien lumihuippuihin, tuuliseen Tulimaahan ja Buenos Airesin hulinaan on melkoinen. Misionesista Argentiinan eteläkärkeen on matkaa noin 5000 kilometriä, saman verran kuin Rovaniemeltä Marokon Marrakeshiin.
Muutos on ollut varmasti suuri myös suomalaissiirtolaisilla, jotka 1900-luvun alussa muuttivat maakuntaan paremman elämän perässä.
”Mitä? Ette käyneet putouksilla?” hämmästelee ravintolanpitäjä San Vicenten kaupungissa. Saltos de Moconá vesiputoukset ovat El Soberbion kävijän vakiokohde. Putouksille olisi kuitenkin tullut edestakaista mäkistä matkaa 150 kilometriä. Kun liikkuu ilmastoidulla autolla, ei välttämättä ymmärrä, että se tarkoittaa kahden päivän hikistä pyöräilyä. Lisäksi olisimme sattuneet sinne sunnuntaina, joka on viikon vilkkain päivä. Ei kiitos.
Käymme myöhemmin kaksi kilometriä tien varresta sijaitsevalla Salto Encantado -putouksella, jonne kävely viidakkomaisen polun halki on hyvää vastapainoa pyöräilylle.
Ravintolasetä lauhtuu, kun kehun, että hänen mate-juomansa on paljon parempaa kuin brasilialainen mate, jota olen juonut viimeisen kuukauden.
”Siitä ei mene kuin pilli tukkoon!” mies puuskahtaa. Se on totta. Brasiliaan saavuttuamme luulin, että matepillini oli mennyt rikki, koska juoma ei tullut siitä läpi. Kyse olikin vain siitä, että mateeseen käytettävä yerba mate -yrtti jauhetaan brasilialaisittain hyvin hienoksi ja sen väri on myös paljon vihreämpi. Minulle se maistui enemmän matchateeltä kuin matelta.
Kofeiinipitoisen juoman voimalla jaksamme viimeiset hikiset kilometrit Maruñakin leirintäalueelle, jossa on tarjolla todellista luksusta: luonnonvedellä täytetty iso uima-allas.
Oppitunti Argentiinan kansallisjuomasta
Leirintäaluetta veljensä ja tyttöystävänsä kanssa pyörittävä Ezequiel vie meidät aamulla tien toiselle puolelle tutustumaan yerba mate -puuhun, alueen alkuperäiskasviin, josta valmistetaan Argentiinan kansallisjuomaa matea.
Suomalaisten maaseutumatkailuyrittäjien tavoin nuori mies on monialayrittäjä. Talvella, kun leirintäalue on kiinni, on sadonkorjuun aika. Silloin tilalle palkataan tareferoja, jotka keräävät saksien avulla yerba mate -puun lehtiä ja oksia, jotka toimitetaan mahdollisimman nopeasti kuivattavaksi, sillä kyseessä on samanlainen tuoretavara kuin kala tai kuusenkerkkä.
Santo Pipon -kylässä käymme matetuotteita valmistavan Piporén tehtaalla. On sinänsä hauska yhteensattuma, että ensimmäinen yerba mate -paketti, jonka ostin supermarketin järjettömästä valikoimasta, oli juuri Piporé-merkkistä.
Oppaanamme on herttainen eläkeläisherra, joka oli aktiivityöaikanaan toiminut tehtaalla teknisenä insinöörinä, mistä on muistona puuttuva palanen peukalosta. Mies kertoo meille laveasti yerba maten historiasta, kuinka alueen alkuperäisasukkaat, guaranit, olivat ensimmäisiä, jotka keksivät hyödyntää yerba matea. Kuulemme myös mitä tuoreille lehdille ja oksille tapahtuu, ennen kuin yrtti on paketissa ja valmiina kaupan hyllylle. Saamme mukaamme pari näytepussia, jotka ryystän naamaani parissa päivässä.
Vesi vähissä
Corpuksen kylässä, Argentiinan ja Paraguayn rajajoen tuntumassa yövymme teltassa kunnallisella leirintäalueella (camping municipal), joita on ympäri Argentiinaa. Parin kolmen euron hinnalla saa käyttöönsä suihkun, vessan ja keittokatoksen.
Koska sesonki on maaliskuussa jo ohi, leirintäalueen hoitaja, joka itse asuu viereisessä talossa, ei ota meiltä mitään maksua. Meillä ei siis ole vara valittaa siitä, että uima-altaan vesi on uimakelvotonta, vessat ovat siivottomat ja vesi on poikki.
”Vettä kyllä tulee, mutta en osaa sanoa mihin aikaan”, rouva valistaa. Olemme onneksi täyttäneet pyörien vesipullot kylän keskustassa ja saamme sammutettua janomme ja valmistettua iltaruuan. Alueen halki virtaa pieni joki, mutta sen maitokaakaon väristä vettä ei saisi puhtaaksi edes vedenpuhdistimellamme.
Iltayhdeksältä vettä taas tulee. Täytämme kuuden litran vesipussin ennakoiden sitä, että aamulla vettä ei olisi tarjolla. Oikein ennakoimme. Ei ole.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!
// Luehan nämäkin //
