”Tervetuloa Brasiliaan! Oletteko saksalaisia?” tullimies kysyy.

Kun hän kuulee, että olemme Suomesta, mies innostuu kertomaan muutaman vuoden takaisesta vaelluksestaan Kungsledetillä Ruotsissa. Lopuksi hän lykkää käteemme ison rasian sata prosenttista suklaata. Pelkään, että aurinko sulattaa suklaan yhdeksi klöntiksi. Onneksi herkut ovat laatikossa yksittäispakattuina.

Brasilialainen maantie on kuuma. Emme ole aikoihin polkeneet lyhythihaisissa ja -lahkeisissa, emmekä tee sitä nytkään. Alkumatkasta maksoin liiasta auringonapalvonnasta jo riittävän hinnan, kun korvanlehdestäni poistettiin auringon aiheuttama, mutta vaaraton luomi.

Siniset huput kypärien päällä näytämme kahdelta pyöräilevältä smurffilta.

auringolta suojautuminen pyöräillessä
brasilialaista meriruokaa

Brasilialaista vieraanvaraisuutta

Kun viettää vuoden maissa, joissa puhutaan espanjaa, kohenee kielitaito väkisinkin. Brasiliassa, jossa puhutaan portugalia, olemme olleet hieman hukassa. Espanjan pohjalta portugalia pystyy kyllä kutakuinkin lukemaan, mutta kun vastapuoli avaa suunsa, tuntuu kuin suomalaisella Virossa. Kuulostaa tutulta, mutta et ymmärrä mitään. Brasilialainen vieraanvaraisuus on paikannut kielitaidon puutteet.

Vô Tárcion leirintäalueen emäntä lykkää käteemme lasilliset kylmää vettä. Sadan kilometrin polkemisen jälkeen nälkä on kiljuva. Sillä aikaa kun käymme suihkussa, rouva on loihtinut pöytään paistettua kalaa, katkarapu- ja papumuhennosta, friteerattua taskurapua, riisiä, keitettyjä perunoita ja värikkään salaatin. Jo muutaman päivän kokemuksella julistamme Brasilian ruuat tämän reissun parhaiksi.

Tapaamme leirintäalueella brasilialaisen miehen, joka matkustaa jalkaisin. Hän esittelee meille itse rakentamansa kolme metriä pitkän ja metrin leveän kärryn, jossa on valot ja aurinkopaneeli akkujen lataamista varten. Käyttötavarat ja vaatteet ovat isossa pahvilaatikossa. Isohko kaasupullo tasapainottaa kärryn etupäätä. Tällä lastilla mies tallustelee tavallisesti 30-50 kilometriä päivässä. Nyt hän parantelee kantapäätänsä, jota pisti skorpioni. Ne eivät ole täällä tappavia, mutta tekevät äkäisen ampiaisen piston verran ilkeää jälkeä.

brasilialainen leirintäalue
kävelijän kärry

Karnevaalit vaan ei Riossa

Torresin rantakaupungissa kaikki on valmista helmikuun 18. alkaviin karnevaaleihin. Pienet sambailut kuulostavat oikein mukavalta lepopäivän ajanvietteeltä. Torresista en tiedä, mutta Rio de Janeirossa maailman suurimmiksi bileiksi kasvaneita karnevaaleja on juhlittu jo vuodesta 1723.

Parin korttelin mittainen rantaraitti on tupaten täynnä väkeä iltakymmeneltä. Korkeassa rakennustelineitä muistuttavassa tornissa DJ tykittää teknoa ja esitanssijat läiskivät käsiään yhteen. Alhaalla kadulla kansa veivaa lanteitaan.

Ne, jotka ovat ostaneet 20 euron arvoisen festariliivin, saavat hakea alueen keskelle parkkeeratusta juomarekasta ilmaista juomaa kolmen karnevaali-illan ajan. Suomessa liivi olisi jokaisella, innokkaimmilla kolme.

Valtavista kaiuttimista tulvivat bassoraidat porautuvat tärykalvolleni, vaikka olemme laittaneet korvatulpat. Sääliksi käy juhla-alueen koiria ja pikkulapsia.

Rion kaltaisesta paraatista värikkäissä asuissa sambaavine tanssijoineen ei ole tietoakaan. Lähinnä tuntuu kuin olisin vähän isommissa vappubileissä tai teknofestareilla.

karnevaalit
torres brasilia

Inspiroivat senioriherrat

Osorion kaupungissa näen kahvilan lasioven läpi kuinka kaksi vanhaa herrasmiestä tutkii pyöriämme. Herroista nuorempi, arviolta seitsemänkymppinen Cilon on pyöräilymiehiä ja kiinnostunut nahkaisista satuloistamme. Vanhemmalla, 83-vuotiaalla Ralfilla on päällään t-paita, jossa on polkupyörän kuva. ”Minä vain markkinoin pyöräilyä”, hän nauraa.

Pyydämme miehet kanssamme kahville. Kuulemme valloittavia tarinoita brittiläisen Ralfin ja hänen vaimonsa matkoilta ympäri maailman. Helsingissäkin he olivat yhdessä käyneet.

Brasilialainen Cilon oli puolestaan työskennellyt vuosia pankkialalla Frankfurtissa ja Lontoossa, mikä selittää hänen erinomaisen englannin taitonsa. Eläkepäivikseen mies on palannut Brasiliaan.

”En kestänyt sitä miten kankeaa elämä on Euroopassa. Brasiliassa asiat järjestyvät aina.” Saan samalla vastauksen kysymykseen, ottavatko bussit Brasiliassa kyytiin polkupyöriä, jos jostain syystä tarvitsisimme kyytiä.

Ralfin 94-vuotias vaimo oli menehtynyt edellisviikolla keuhkokuumeeseen. Miehen sanojen mukaan vaimo oli näyttänyt 65-vuotiaalta. Rouva oli aikanaan työskennellyt Marlene Dietrichin kotiapulaisena. Tosin kotiapulaiselle ei ollut aina riittänyt töitä, sillä laulaja-näyttelijä oli diivaudestaan huolimatta ollut innokas koin hengetär.

Brittiläispariskunta oli juuri muuttanut Brasiliaan, kun rouva sai keuhkokuumeen ja menehtyi. Jos ysikymppinen uskaltaa muuttaa uuteen maahan ja vieraaseen maanosaan, miksi muutos on niin vaikeaa monelle elämäänsä tyytymättömälle keski-ikäiselle?

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.