Kadonneen pyörälaukun metsästys
”Onko teiltä tippunut pyörälaukku? Tuossa alempana tien varressa oli sellainen?” huikkaa mies Hiluxista, joka on etelä-Ecuadorin pomppuisilla hiekkateillä yleisin ja paras ajoneuvo.
Olemme taittamassa hikistä taivalta kohti Zumbaa, joka on viimeinen Ecuadorin kaupunki ennen Perun rajaa.
Edellisenä päivänä vertikaalinousua on kertynyt 2500 metriä. Ei ihme, että tänään mäet, jotka vain jatkuvat ja jatkuvat jokaisen kurvin jälkeen, alkavat tuntua huonoilta vitseiltä. Kolumbiaan verrattuna mäkien profiili on huomattavasti jyrkempi. Hyvin usein pyörän pienin vaihdekin tuntuu olevan liian iso.
”Mun on pakko ottaa hunajaa”, Ilkka sanoo ja pysähtyy keskellä ylämäkeä, mikä on hänelle hyvin poikkeuksellista.
Vaikka aamuisin syömme kattilallisen puuroa, pari leipää ja hedelmiä, on pyörälaukussa aina mukana jotain pientä välipalaa. Tylyn ylämäen uuvuttama pyöräilijä saa hunajasta nopeaa helpotusta.
Niin käy nytkin. Mies nousee pyörän päälle sellaisella vimmalla, että takapyörä sutii irtohiekalla.
Onko teiltä tippunut pyörälaukku?
HIlux-mies
Lopputuloksena on ilmalento pölyävään hiekkaan ja verta vuotava kyynärpää.
Riennän apuun ja kaivan jo ensiapulaukkua esiin, kunnes tajuamme, että vieressä haukkuu viisi koiraa.
”Perille on enää reilu kilometri. Mitä jos poljetaan perille Zumbaan ja paikataan käsi vasta siellä?” ehdotan haukkukuoron keskellä.
Kuuma vinkki naapurilta
Lava-automiehen kysymys laukusta havahduttaa meidän siihen tosiasiaan, että Ilkalta puuttuu takapaksilta yksi pyörälaukku. Sen on täytynyt irrota kaatumisrytäkässä.
Miten kumpikaan meistä ei huomannut sen puuttuvan?
Säntään alamäkeen etsimään laukkua ja unohdan, että hetki sitten kirosin tämän riivatun ylämäen.
Kurvaan kurviin, jossa onnettomuus tapahtui. Koirat jatkavat haukkumistaan, mutta laukkua ei ole.
Viereisen talon pihassa on mies juuri nousemassa autoonsa. Säntään hänen luokseen ja kysyn näkikö hän jonkun ottavan laukun.
”Lo siento, valitettavasti ei. Mutta kannattaa ilmoittaa asiasta paikallisradioon, sitä kautta tieto leviää!”
Tämä arvokas vinkki mielessäni säntään takaisin ylämäkeen ja pusken sen ylös voimabiisini voimalla.
Pyörälaukusta sana leviämään
Paikallisradion konttori on kirkon kivijalassa. En välitä perehtyä tarkemmin siihen, onko siitä jotain synergiaetua, vaan marssin sisälle, kerron mitä meille on tapahtunut ja pyydän, että siitä voisi ilmoittaa radiossa.
Laukun löytäjälle ja palauttajalle lupaamme sadan dollarin löytöpalkkion.
”Ilman muuta! Laitetaan eetteriin heti ja vielä uudestaan kuuden korvilla”, iltapäivälähetyksen juontaja lupaa.
Hän nappaa vielä meistä ja kolmesta jäljellä olevasta laukusta kuvan radion Facebook-sivuille, joka kuulemma sekin on tehokas kanava.
Viemme pyörät ja loput tavarat hotelliin ja hyppäämme taksiin, joka vie meidät edelliseen kylään. Kerromme siellä tapahtuneesta kylän miehille, kaupan pitäjälle ja jopa kylän raittia tallustavalle papille. Ehkä hän voisi muun sanan julistuksen lomassa levittää sanaa myös kadonneesta pyörälaukustamme.
Rahat vähissä
Illan päälle havahdumme toiseen ongelmaan: dollarit ovat vähissä. Yhdysvaltain dollari on ollut Ecuadorin virallinen valuutta vuodesta 2000 lähtien.
Kylän pankkiautomaatit eivät hyväksy kansainvälisiä luottokortteja. Saamme saman vastauksen Zumban kahdesta pankista.
Jos laukku löytyisi, meillä ei olisi rahaa maksaa löytöpalkkiota. Itse asiassa kolmella dollarilla ei saisi paljon muutakaan. Paitsi kolme isoa pussillista banaaneja, jotka ovat pyörämatkaajan paras hätävara.
Mutta kuten olemme jo kolmen kuukauden aikana oppineet, asiat järjestyvät.
Rautakaupan yhteydessä on rahannostopiste, samantyyppinen kuin meillä kauppojen yhteydessä toimivat Postin palvelupisteet. Olen aivan varma, että siellä ei hyväksytä dokumenttina passia vaan täytyy olla paikallinen henkilöllisyystodistus. Kuinka väärässä olenkaan.
”Teiltäkö on kateissa laukku?” nainen tiskin takaa kysyy. Sana on levinnyt.
Täällä mitään passia kysellä. Siirrämme rahat omalta tililtämme WorldRemit-palvelun kautta kauppiaalle ja hän ojentaa ne meille käteisenä omasta kassalippaastaan. ”Onnea laukun löytymiseen!”
Pikkupoikien tietotoimisto
Hiekkatien sitkeä lika ei tunkeutunut pelkästään Ilkan haavaan kyynärpäässä, vaan pyörämme ovat myös muuttaneet väriään. Viemme ne pestäväksi.
”Señor, oletteko te se, joka kaatui eilen pyörällä?” kysyy kulman takaa pöllähtänyt poika, kun istuskelemme odottamassa pyöränpesun valmistumista. Sana on todellakin levinnyt radion välityksellä.
Ihastelen sitä tapaa kuinka kohteliaasti pikkupoika puhuttelee meitä. Teitittely on täällä hyvin yleistä, ja olen itsekin ottanut tavaksi teititellä kaikkia paitsi lapsia.
Pojalla on mukanaan koulukaveri. Yhdessä he pommittavat meitä kysymyksillä:
”Mistä te olette? Eikö teillä mene jalat kipeäksi pyöräilystä? Puhutko englantia? Minkä ikäinen olet? Mikä raha teidän kotimaassa on? Ovatko pyöränne kalliit?”
Lasten”ristikuulustelu” kuulostaa tutulta. Sen aikana pyörämme ovat puhdistuneet. Kaksi euroa per pyörä on hinta, jonka mielellämme maksamme zumbalaiselle autopesulayrittäjälle pyöriemme puunauksesta.
Pyörälaukkua juhlistamassa
Kun palaamme pyörinemme hotellille, emme ole uskoa korviamme: laukku on löytynyt!
Mies, joka laukun löysi, asuu kaukana, mutta lupaa lähettää sen illaksi autokyydillä hotellillemme. Löytöpalkkion hän tulisi noutamaan seuraavan kerran kylillä käydessään.
Emme jää tivaamaan, miten laukku on joutunut miehen käsiin, vaan olemme onnellisia, että se löytyi. Uuden laukun, vaatteiden, vedenpuhdistimen ja muiden pyöräretken varusteiden hankkiminen olisi vaatinut valtavasti säätöä.
Juhlistamme tätä uutista kahvin kera.
”Teilläkö on laukku kateissa?” leipomoyrittäjä kysyy.
”Oli, mutta ei ole enää!”, vastaamme ja tilaamme kahvin kylkeen pullat.
Pienessä kylässä sana kiirii ja sosiaaliset verkostot toimivat.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa ja Tiktokissa!
// Kommentit //
// Vastaa //
// Luehan nämäkin //
Tuuli
Hyvä että laukku löytyi.
Turvallista matkaa teille😍
Kaikkea hyvää ylä ja alamäkiin👍💪🙏
Täällä kevät, tosin kylmää ja järvestäkin jo lähti jäät. Terveiset sinne kaikilta🥰😁