Vuoteessamme on kuoppa. Perulainen jousipatja ei ilmeisesti ole tottunut siihen, että vuoteessa vietetään lähes 24 tuntia vuorokaudessa.

”Pitäiskö kääntää patja toisinpäin?” Ilkka kysyy voipuneena.

Onnistuimme välttämään pientä maailmanlaajuista virusta 6500 kilometriä, mutta lopulta se osoittautui ovelammaksi. Ilkka kaatui sänkyyn ensimmäisenä. Minä viihdytin itseäni pyöräilemällä Omaten kylän lähiympäristön pölyisiä teitä. Minua se pirulainen ei kaada, ajattelin.

Käännämme patjan toisinpäin ja viihdytämme itseämme katsomalla luonto-ohjelmia televisiosta. Wild Frankilla on hillitön tarve koskea jokaiseen villieläimeen, joka sattuu kohdalle. Toinen sankari, yllään pelkkä heinähame, yrittää selvitä yksin kymmenen päivää viidakossa. Nälkä on kova ja leiripaikan lähistöllä vaanii villipeto. Mainostauolla mainostetaan tiikerin ja leijonan päivää, haille omistetaan kokonainen viikko.

Parin päivän päästä minäkin saan kahden punaisen viivan tuomion. En tunne itseäni lainkaan sairaaksi. Pesen pyykkiä, päivitän blogia, käyn maskin kanssa kaupassa, teen salaattia. Perulaisessa peräkylässä kun ei niin vain woltata.

Ilkkakin alkaa reilun viikon sairastamisen jälkeen toeta. Suunnittelemme lähtöä seuraavaan kaupunkiin, Moqueguaan bussilla. Puolikuntoisen pyöräilijän on parempi joustaa periaatteistaan, kun edessä on kaksi tuhatta nousumetriä.

Peruuntunut bussimatka

Menen bussimatkaa edeltävänä iltana nukkumaan hieman huonovointisena. Ehkä avokadopasta oli sittenkin liian tuhti iltapala? Nukahdan, mutta herään puolen yön jälkeen hikisenä. Etoo. Ryntään vessaan ja tyhjennän sisuskaluni vessanpönttöön. Tuskin ehdin takaisin sänkyyn, kun palaan tyhjennykselle toisesta päästä.

”En pysty lähtemään”, kerron Ilkalle aamulla olotilastani. Omate pitäisi meitä otteessaan vielä ainakin viikonlopun yli. Seuraava bussi lähtisi vasta maanantaina. Tympii.

Voisi sairastamispaikka olla paljon huonompikin. Omate on viihtyisä pikkukylä vehreässä laaksossa, jota ympäröi kuivuuttaan rutisevat vuoret. Hostellihuone on siisti ja valoisa. Suihkusta tulee lämmintä, itse asiassa jopa polttavan kuumaa vettä, ja vessanpöntössä on reunus. Ilman reunusta olevia vessanpönttöjä olemme alkaneet kutsumaan ällöpöntöiksi, koska niillä istuminen on ällöttävää. Isäntäperhe antaa minun käydä keittiöstään kuumaa vettä teehen.

Luemme kirjoja, nukumme päiväunet, litkimme litroittain yrttiteetä, katsomme illalla televisiosta elefantteja ja Frankia.

Sunnuntaina teemme pienen kävelyn kylällä. Huomenna vaihdetaan maisemaa!

piikki pakaraan
yrttitee

Piikki pakaraan

Sunnuntaina ja maanantaina välinen yö on täynnä liskoja. Alaselkääni ja kylkiäni repii niin, että en saa lainkaan nukuttua. Yhden aikaan aamuyöllä otan särkylääkettä, josta ei juuri ole apua. Kun käännän kylkeäni jo ties monennen kerran, tajuan, että patjan kuoppa on palannut. Oikea monttu. Ei ihme, että selkääni jomottaa. Se on joutunut notkolle, josta olen oppinut pois pilateksen avulla.

Puoli kuudelta sängystä ylös nousee linkkuveitsi. Edessä oleva viiden tunnin bussimatka kuulostaa kidutukselta. Hyppäämme seitsemältä bussiin ja istahdan epämukavaan etupenkkiin. Tungen tuulipuvun takin selkäni taakse ja toivon, että matkalla ei tule rengasrikkoja.

Moqueguassa Ilkka valittaa heikentynyttä oloaan. Marssimme lääkäriin. Diagnoosiksi saamme kurkkutulehduksen. Nopein tapa parantua siitä olisi laittaa antibioottia pistoksena pakaraan. Emme innostu lääkekuureista, mutta nyt tämä tauti on nitistettävä. Housut kinttuun ja piikki kankkuun siis!

Hyytynyt hymy palaa Ilkan kasvoille ja minun selkäni norjistuu, kun lääkäri kysyy minkä ikäisiä olemme.

”46 ja 49 vuotta? Kylläpä te näytätte nuorilta!”

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.