Korkean paikan leirillä tulivuorella
Tuntuu kuin joku nakkelisi nastoja otsaani ja yrittäisi repiä ne ilmastointiteipillä irti.
Poljemme 2500 metrin korkeudessa kohti Los Nevados -kansallispuistoa keskisessä Kolumbiassa. Päänsärky on merkki siitä, että olemme korkeassa ilmanalassa, jossa happea on vähemmän.
Pidämme yleensä taukoa kymmenen kilometrin välein, nyt tauot tihenevät ensin viiteen kilometriin. Kun asfaltoitu tie loppuu ja muuttuu kivikkoiseksi hiekkatieksi, jossa jokainen polkaisu vaatii enemmän työtä, pidämme tauon kilometrin välein.
Tietä reunustavat koripalloilijan korkuiset heinät ja sateenvarjon kokoiset lehdet.
Kuumassa lähteessä
15 kilometriä tasaisen tappavaa ylämäkeä vie meidät La Grutan leirintäalueelle 3400 metrin korkeuteen.
Paikan omistaja toivottaa meidät tervetulleeksi ja tarjoaa kupilliset aguapanelaa, kuivatusta sokeriruo’osta tehtyä makeaa juomaa sekä palan fetamaista juustoa.
Leirintäalueella on kymmenkunta katettua telttapaikkaa ja kolme kuumavesiallasta, olemmehan vulkaanisella alueella.
Kuumat juomat vatsoissamme pulahdamme kuumaan altaaseen. Kuinka taivaalliselta se tuntuukaan raastavan mäen rasittamille reisille.
”Jos haluatte saada nukuttua, teltta kannattaa laittaa mahdollisimman kauas altaista. Täällä on turvallista, mutta altailla tulee olemaan porukkaa koko yön”, mies vinkkaa. Iltapäivällä alueella ei ole muita. Paikka on niin kivisen tien takana, että meidän on vaikea kuvitella, että sinne tulisi paljon porukkaa. Nythän on vieläpä Kolumbian talvi. Kuinka väärässä olemmekaan.
Leirintäalueen sisääntuloportilla on taulu, jossa lukee: ei koiria, ei musiikkia, ei huumeita.
Ensin alueelle tulee pari lapsiperhettä, jotka pulikoivat hetken ja poistuvat auringon laskiessa. Illan hämyssä saapuu kolme raavasta miestä saksanpaimenkoiran kanssa. Miehet pulahtavat altaaseen ja kiinnittävät koiran tyhjälle telttapaikalle, jossa se vinkuu isäntänsä perään.
Kun olemme iltapesulla, altaan vieressä olevalle telttapaikalle leiriytyy neljän hengen porukka, kaksi naista ja kaksi miestä. Kömmimme makuupusseihimme ja viritämme korvatulpat paikalleen.
Yllätyksekseni nukun hyvin. Kun käyn yöllä kahdelta puskassa, neljän hengen porukka pulikoi altaassa. Herätessani kuudelta he ovat siellä edelleen ja keinahtelevat musiikin tahtiin niin pirteinä, että ohjetaulun kolmas kohta lienee jäänyt lukematta.
Julkkisbongausta ja hääkuvamallina
”Saammeko haastatella teitä?” Aamun pyöräilyn alkajaisiksi törmäämme kolmen miehen porukkaan, joka on dokumentoimassa ranskalaisen pyöräilijän menoa Kolumbiassa.
”Ai oot sä joku julkkis?” Ilkka kysyy.
Parasta mitä rahalla saa -varusteisiin pukeutunut mies kertoo olevansa tunnettu persoona bikepacking-piireissä. Hänen Instagram-tililtään selviää, että mies paahtaa lähes kaksisataa kilometriä päivässä eikä 80 kilometrin nousu tunnu missään. Lepopäivät tekevät kuulema tiukkaa.
Koti pyörän päällä -menomme saa miehiltä tunnustusta. Bikebacking-kuskilla kun tavaramäärä on minimaalinen.
Yhä korkeammalle kammetessamme tien puolessa alkaa näkyä kasveja, joita kutsumme törröttäjiksi. Ne näyttävät kaktusmaisilta pylväiltä, joidena päässä on pyöreä ruusuke. Kyseessä on vuoristoniityillä kasvava espeletia, joka kuuluu asterikasveihin. (Jos joku tietää sille suomenkielisen nimen, valistakoon minua.)
Kun saavumme 4000 metriä meren pinnan yläpuolelle, puoliksi lahonneen rakennuksen ympärillä häärii ammattimaisen näköinen valokuvausryhmä. Epäilemme mallina olevaa pariskuntaa tunnetuiksi somepersooniksi, mutta kyseessä onkin hääpari.
”Saanko pyytää teiltä pienen palveluksen?” valokuvaaja kysyy. Hän haluaa, että ajamme perätysten ohi samalla kun pian naimisiin menevä pariskunta kuhertelee ikkunattoman ja ovettoman rakennuksen perustuksilla.
Ajelemme edestakaisin muutaman kerran, kunnes otto on täydellinen. Suutelevaa pariskuntaa kehystää kaksi hikistä ja resuista pyöräilijää.
Luonnon voimaa
Los Nevados -kansallispuistossa on tulivuoriketju, jonka korkein tulivuori Nevado del Ruiz kohoaa yli 5300 metriin. Tulivuoren aktiivisuuden vuoksi niin korkealle ei kuitenkaan pääse patikoimaan. Sen sisuksista tupruava savu on pyörän selästä vaikuttava näky.
Vaikuttava näky on myös kohta, josta sai alkunsa tulivuoren laavavirta, kun se purkautui vuonna 1985. Onnettomuus tuhosi Armeron kaupungin, jonka 29 000 asukkaasta 20 000 ihmistä jäi laavavirran alle.
Tulivuorta on valokuvaamassa joukko kolumbialaisia t-paidoissaan ja shorteissaan. Kansallispuistoon pääsee nimittäin ajamaan autolla. Itse vedän jalkaani pitkät trikoot ja villasukat, sillä yli neljän tuhannen metrin korkeudessa on auringonpaisteessakin viileä.
Poljemme pomppuista hiekkatietä noin 20 kilometrin matkan. Törröttäjiä kasvaa joka puolella. Ne huojuvat tuulessa kuin Hiljainen kansa Suomussalmella. Siellä täällä laiduntaa lehmiä. Mietimme, onko jatkuvalla korkean paikan leirillä laiduntavan lehmän maito jotenkin ravinteekkaampaa.
Pian sää muuttuu. Tie peittyy sumuun ja vuorten lomassa kumisee ukkonen. Kiristämme tahtia, jotta pääsisimme alamäkeen ukkoskuurolta karkuun. Koska en ole tottunut spurttailemaan vähähappisessa ilmassa, saan kylkeeni krampin. Sinnittelen viimeiset mäet ”puukko” kyljessäni.
Alamäkeä Murillon kylään riittää 20 kilometriä. On ihme, etten saa jatkuvasta jarruttamisesta jännetupentulehdusta.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa ja Tiktokissa!