Onko Tyynimeri koskaan tyyni? Ajatus tulee mieleeni pitkällä suoralla, kun pusken vasten valtamereltä puhaltavaa tuulta.

Ensimmäisenä päivänä tuuli iskee kasvoille kuin nyrkki, toisena se tuntuu enää märältä rätiltä, kolmantena tuntuu kuin tarakalla olisi ylimääräinen matkustaja, neljäntenä joku on tunkenut pyörälaukkuihin kahvakuulat.

Mitähän oli viimeisinä hetkinä mielessään sillä pyöräilijällä, jonka muistoksi on pysytetty komea patsas tien varteen. Hänen kammen vääntönsä loppuivat liian nuorena, 37-vuotiaana.

Caleta Los Verdesin kylän kohdalla vatsa alkaa kurnia. Caleta tarkoittaa lahden poukamaa ja verde vihreää. Kylän nimi on hieman harhaanjohtava, sillä vihreää tästä kylästä löytyy vain ravintolan kyltistä. Muutoin maisema rantahiekan värinen.

Syyskuu on eteläisellä pallonpuoliskolla kevättä. Lomasesonki ei ole vielä alkanut ja rannat ja ravintolat ammottavat ainakin arkipäivänä tyhjyyttään. Ravintoloitsijat kiljuvat kilpaa, jotta saisivat ohikulkevan pyöräilijän omaan pöytäänsä. Ajamme hieman kauemmas ravintolaan, jossa ei ole sisäänheittäjää ja nautimme maukkaat äyriäisillä täytetyt suolaiset piiraat, empanadat.

Tuuli voimistuu iltapäivällä. Telttaa ei kannata pystyttää avoimelle rannalle, vaan on etsittävä suojaisempi paikka. Käytämme apunamme iOverlander-sovellusta ja löydämmekin suojaisan kohdan rantakallioiden lomasta.

Uinti valtameressä kuulostaa ajatuksena houkuttavalta, mutta käytännössä se tarkoittaisi hyppäämistä pesukoneeseen, josta ei olisi paluuta. Rantakallioita vasten iskeytyvät valtameren vaahtopäät eivät anna armoa.

muistomerkki pyöräilijälle
pyöräilyä tyynenmeren rannalla

Rekkamiesten evästä

Parasta pitkän matkan pyöräilyssä on ihmisten kohtaaminen ja ruoka, jota saa syödä mielin määrin ilman pelkoa jenkkakahvoista. Nämä kaksi asiaa yhdistyvät mahtavasti rekkamiesten taukopaikoilla. Annokset ovat isoja ja taukoseuran tarinat aina erilaisia.

Maantien varressa keskellä ei mitään on yksi tällainen taukopaikka. Käytännössä kyseessä on tulliasema, jossa kaikki rekat ja bussit tarkistetaan. Pyöräilijät eivät tullitarkastajaa kiinnosta.

Tilaamme tuhdit leivät, joiden täytteenä on kanaa, avokadoa, juustoa ja tomaattia. Tasapainoilu eettisen, ekologisen ja riittävän ravitsevan ravinnon kanssa ei todellakaan ole korpitaivalta matkaavalle pitkän matkan pyöräilijälle aina helppoa.

Avokadon syöminen yhdellä maailman kuivimmista alueista saa tuntemaan piston sydämessä, olkoonkin, että erään tuoreen tutkimuksen mukaan chileläiset avokadot kasvatetaan vettä tehokkaasti hyödyntäen.

Leipiä mussuttaessamme ravintolaan pihaan pelmahtaa kuusi argentiinalaista moottoripyöräilijää. Motoristit suhtautuvat meihin pyöräilijöihin suurella kiinnostuksella ja kunnioituksella. On aivan eri asia istua 500 kilometriä moottoripyörän selässä kuin ajaa se polkupyörällä. ”Kyllä meillä ainakin poskilihakset heiluvat”, murjaisee joukon vatsakkain kuski.

Miehet ovat juuri ajaneet Atacaman autiomaan halki ja törmänneet siellä kahteen pyöräilijään hiekkamyrskyssä. ”Pysähdyimme kysymään tarvitsevatko he apua. Eivät kuulemma tarvinneet, vaan puskivat vain menemään.”

täytetty voileipä
retkiruuan valmistaminen

Karjuntaa rannalla

Iltapäivän vastatuulessa pyöräily sulattaa voileivän, jolla jouten ollessa eläisi viikon. Etsimme taas suojaisan telttapaikan ja leiriydymme meren rantaan. Jos teltan pystyttää laskuveden aikaan, pitää olla tarkkana, ettei nousuvedellä herää uima-altaasta. Pystytämmekin tönömme reilusti ylemmäs.

Pelikaanit patsastelevat läheisillä rantakivillä. Niillä ei ole ruoka-aika toisin kuin merikissaksi kutsutulla eteläisen meren saukolla, jonka ruuan hankinta näyttää leikittelyltä rantavedessä.

Kun viritän retkikeitintä iltaruuan tekoa varten, havahdun karjahteluun. Ensin luulen, että se on ihminen tai koira, mutta sitten huomaan, että veden pinnan alta nousee vähän väliä tumma pää, paljon isompi kuin saukolla. Karjunta on kuin leijonalla, eikä ihme, sillä kyseessä on merileijona. Sellaista emme ole ennen nähneetkään.

Rannan vilkkaaseen iltaelämään yhtyy myös liuta pienempiä lokinnäköisiä lintuja. Nukahdan niiden ja rantaan hakkaavien aaltojen elämöintiin.

telttailua tyynenmeren rannalla
koira nostaa jalkaa

Maustettua merilevää

Tie Iquiquen ja Tocopillan välillä ei ole pelkkää hiekkaerämaata. Kesällä kylien kylki kylkeen rakennettuihin torppiin tulee elämää, kun kaupunkilaiset rientävät kesämökeilleen. Chileläisen kesämökkiläisen sosiaalisen etäisyyden sietokyky on suomalaista selvästi parempi.

Caleta de Urcosin kylän liepeillä on yksinäinen empanada-kioski, josta nappaamme evästä. Viereisessä pöydässä omaa piirastaan syö kolumbialainen nuori mies, joka on muuttanut työn perässä Chileen. Hän työskentelee merilevän kerääjänä. Ravitsevaa merilevää käytetään paitsi ravintona myös kosmetiikassa kuten esimerkiksi erilaisissa voiteissa.

Merilevää kerätään perinteisin menetelmin käsityönä. Voin vain kuvitella millaista on kahlata tuntitolkulla kylmässä merivedessä ja puhurissa.

Rannalla näemme isoja kuivia merileväkekoja, aivan kuin mustia heinäpaaleja. Ohikulkeva koira nostaa jalkaansa yhden keon kohdalla.

”Mihinkähän superfood-tuotteeseen tämäkin merilevä päätyy?” viestitän kuvan ystävälleni, jolla itselläänkin on koira. Terävä ystäväni osaa arvostaa kuvan huumoria ja vastaa:  ”Ainakin ainesosaluettelossa pitää mainita Caneus Ureus -aromi”.

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.