”Pitäiskö uida?” Ilkka sanoo, kun poljemme mutkikasta vuoristotietä, jota reunustaa poikkeuksellisen paljon järviä. Peru kun ei todellakaan ole tuhansien järvien maa.

Olemme viettäneet yön teltassa Lauricocha-järven törmällä hieman sivussa tiestä. Reitti Bañosin kylästä on ollut yksi kauneimmista koko retkemme aikana. Aamu-uintipaikaksi järvestä ei kuitenkaan ole, sillä tie kulkee korkealla vuoren rinteellä kaukana järvestä.

”Pitäiskö ostaa lisää syömistä?” heitän vastakysymyksen. Edessä on jälleen kerran nousu lähes 5000 metriin, ja telttayön jälkeen eväistä on jäljellä enää yksi suklaapatukka ja pieni pussillinen pähkinöitä. Ihan sama miten paljon evästä on mukana, kaikki menee.

pyöräilijä vuoristotiellä

Eväitä kyläkaupasta

Evään osto tulee mieleeni, kun ohitamme pienen kyläpahasen.

Meille mainosvalojen välkkeeseen, logoihin, brändeihin ja tarkkaan mietittyihin liikekonsepteihin tottuneille voi olla hämmentävää, että mikä tahansa tönö voi kätkeä sisäänsä puodin.

Niin tälläkin kertaa. Erään talon oven raosta kurkkaa pipopäinen nainen, jonka posket ovat auringon polttamat tai viiman pieksämät. Kun kysyn onko kylässä kauppaa, hän viittoo tulemaan sisään. 140 senttinen nainen sujahtaa matalasta ovesta helposti, minulta se vaatii kumartelua ja kiemurtelua.

Kotioloissa usein mietin etukäteen, mitä kaupasta ostan. Perulaisessa kyläpuodissa se ei toimi. On otettava mitä on.

Ei ole kuitenkaan kyse siitä, että hyllyt olisivat tyhjiä. Päinvastoin, kauppa pullistelee tavaraa.

Lattialla on isoissa säkeissä kaurahiutaleita, papuja ja linssejä. Nurkassa säkillinen eilispäiväistä leipää.

Juomahylly pullistelee sokerijuomia. Makeis- ja sipsivalikoima on vaikuttava. Tiskillä on kolme muffinssia.

Maito on säilyketölkeissä, vessapaperi kahden rullan pakkauksissa. Kananmunat myydään yksittäisinä muovipussiin pakattuna.

Kosmetiikkaosasto rajoittuu yksittäispakattuihin shampoisiin. Vihannesosasto on runsaampi: tomaatteja, sipulia ja perunoita.

Ne punnitaan vaa’alla, joka on yhtä vinossa kuin seinällä oleva makeisjuliste.

Ostamme appelsiinimehun, suklaata, keksipaketin, sipsipussin, leipää ja tomaatteja. Nainen räknää loppulaskun ruutupaperilla. 10,20 solea eli noin 2,60 euroa.

ahdas ovi
kaivos

Kaivospropagandaa

Luulen, että Ilkka on kauppareissun aikana unohtanut uimisen. Itseäni ei uitata, sillä 4000 metrin korkeudessa on auringonpaisteellakin melko viileä.

”Kyllä mä haluaisin sen TikTok-videon tehdä.”

”Mitäs jos menet seuraavalla järvellä?” ehdotan.

Seuraavalla järvellä, Chuspilla, ei ole oikein kunnon paikkaa mistä pulahtaa, mutta sitä seuraava järvi siintää jo edessä.

Kun saavumme Tinquicocha-järvelle, on sen rannalla iso kyltti: uiminen kielletty.

Ihmettelemme mistä uintikielto johtuu. Syy selviää, kun olemme polkeneet muutaman kilometrin. Kaivosyhtiö Raura on ottanut koko kahden lumihuippuisen vuoristojonon välisen solan haltuunsa. Järven veden laatu on pilaantunut kaivostoiminnan vuoksi.

Ironista kyllä, tien varressa on toinenkin kyltti: kaivosteollisuus ja terveys kulkevat käsi kädessä. Ja kohta jo kolmas: älä roskaa, huolehdi ympäristöstä tulevia sukupolvia varten.

Katselen taivaaseen kurottavia yli kuusitonnisia teräviä lumihuippuja ja ympäröivää postikorttimaisemaa ja yritän sulatella moista kaivospropagandaa.

Mieleeni hiipii mökkipaikkakuntani Äkäslompolon kaivoskiista. Sielläkin vähätellään kaivoksen ympäristövaikutuksia.

lumihuippuinen maisema

Ristiriitaisissa tunnelmissa

Koko kaivostoiminnan laajuus paljastuu kaikessa laajuudessaan 4600 metrin korkeudella.

Nappaan verkkoaidan raosta muutaman kuvan koskemattoman ja raiskatun luonnon räikeästä ristiriidasta.

Säikähdän, kun eräs kaivostyömies lähestyy meitä. Luulen, että hän tarttuu kameraani kuin ketsuarouva, että kuvaaminen on alueella kielletty. Mutta mies varottaakin meitä räjäytyksestä, jonka vuoksi tie on suljettu puolen tunnin ajan.

Kuuluu jysäys ja ilmaan nousee valtava savupilvi. Muutaman vuorenhuipun lumiraja on niin alhaalla, että lumi on muuttunut harmaaksi. Vuoren lumipeite näyttää morsiuspuvulta, jonka helmat ovat ravassa.

Oloni on ristiriitainen. Kaivos tuo työtä valtavalle määrälle ihmisiä eikä tie todennäköisesti olisi ilman kaivosta yhtä hyväkuntoinen. Ajan pyörällä ja käytän kännykkää, joiden osiin on tarvittu kaivannaisteollisuuden tuotteita. Mutta ovatko ne sen arvoisia, että luonto tuhotaan peruuttamattomasti?

Kivuttaumme 4780 metriin alkaa lähes 30 kilometrin pituinen alamäki. Se vie meidät Oyóniin, jossa löydämme itsemme hotellista nimeltä Minero, kaivostyöläinenó