Myydään sortumavaarassa oleva talo. ”Sortumavaarassa” on Ilkan lisäys. Se olisi tien varren myyntikylttiin oikeampi sanamuoto. Vuoren rinteellä keikkuva talo näyttää siltä, että kun illalla menee nukkumaan, aamulla löytää itsensä laakson pohjalta.

Näitä taloja on Santiago de Méndezin ja Palmasin välisellä tiellä itäisessä Ecuadorissa paljon. Käyneekö kauppa?

Moniin Kolumbian teihin verrattuna syrjäinen vuoristotie Ecuadorissa on erinomaisessa kunnossa. Mitä nyt paikoitellen on siellä täällä iso kiven järkäle, joka on tippunut ylempää vuoristosta. Sellainen kun jysähtäisi pyöräilijän niskaan, ei pyöräilykypärästä olisi mitään hyötyä.

talo romahtaa
ylämäkeen pyöräilijä

Kahvilla Vilénin kuppilassa

Tie Méndezistä lähtee nousemaan rajusti ylöspäin. Ensimmäisen kymmenen kilometrin aikana noustaan tuhat korkeusmetriä.

Tekee mieli kahvia. Pysähdymme tien puolen puodille. Tiskin takana on elämäänsä kyllästyneen oloinen nainen, josta tulee mieleen Tankki täyteen -sarjan Emilia Vilén. Kahvia ei kuulemma ole. Olemme jo lähdössä pois, kun takapihalta ilmestyy mies – oletettavasti Emilia-kloonin aviomies – joka kehottaa istumaan alas. Kyllä kahvit järjestyvät!

Pian edessämme on kupilliset höyryävää maitoa, johon lisäämme kahvin itse. Pidän tästä ecuadorilaisesta tavasta antaa asiakkaan itse annostella kahvinsa, olkoonkin että se on pikakahvia. Silloin saan riittävän vahvaa kahvia. Kolumbiassa valmiiksi keitetty kahvi oli lähes aina liian laihaa.

Vettä pulloon ja niskaan

Kofeiini antaa vähän tahmeasti alkaneeseen pyöräilypäivään uutta virtaa.

Sitkutamme lähes rallatellen 2000 metrin korkeuteen. Lienenkö jo Kolumbiassa tottunut näihin korkeuksiin, sillä nyt päätäni ei särje.

Olipa hyvä, että joimme kahvit, sillä tien varressa ei ole usean kymmenen kilometrin matkalla muuta kuin korpitaivalta.

Välillä syöksymme hurjaan alamäkeen jokilaaksoon, jossa vauhti tyssää kuin seinään. Jokiuomasta tie alkaa nousta taas ylöspäin ja juuri kivutut metrit on noustava uudestaan.

Kiitämme jälleen kerran vähäistä tavaramääräämme, jota muut tapaamamme pyöräretkeilijät ovat ihmetelleet. Meillä ei ole vaihtaa uutta puhdasta t-paitaa joka päivä eikä tyylikkäitä farkkuja kaupunkikävelylle, vaan itse asiassa erittäin optimaalinen määrä tavaraa.

Liikenteestä ei ole haittaa. Ohitse pyyhältää päivän mittaan muutama linja-auto. Bussipysäkkejäkin on harvakseltaan. Tosin yhdelläkään niistä emme näe matkustajia.

Pysähdymme yhdelle pysäkille syömään kuivattuja banaanilastuja, suolakeksejä ja suklaata.

Vesipullot täytämme vuoren rinteeltä virtaavan vesiputouksen vedellä.

Paitani on hiestä läpimärkä, joten taivaalta tihkuttavat pisarat eivät menoa haittaa. Pienet viattomat pisarat kasvavat kuitenkin hetkessä rankkasateeksi ja kastelevat meidät läpimäriksi, sillä korpitaipaleen varressa ei ole mitään suojaa.

sumu
telttailua

Telttailua urheilukentällä

Katettu urheilukenttä! Siinä pelastuksemme. Onneksemme ovi kentälle on raollaan. Livahdamme sisään ja saamme helpotuksen niskaan tippuvalta vesiryöpyltä.

Sade näyttää kestävän koko illan, joten päätämme suosiolla jäädä urheilukentälle yöksi.

Yli kahden tuhannen metrin korkeudessa tulee litimärkänä kylmä, vaikka sattuisikin olemaan lähes päiväntasaajalla.

Vaihdamme kuivat vaatteet päälle ja ripustamme märät vaatteet penkeille, jotka lienevät lainassa viereisestä kirkosta. (Urheilukenttä kirkon kyljessä on yllättävän yleinen ilmiö syystä, jota emme ole ottaneet selville.)

Vesisade yltyy entisestään. Osa vedestä tihkuu kentän verkkopäädyistä sisään. Kuivinta on keskellä kenttää.

Sitten hoksaamme, että kentän yhdellä seinällä on suojainen syvennys. Kuin tehty piskuiselle teltallemme.

Iltapalaksi syömme vedessä liotettuja kaurahiutaleita ja banaania. Halpa, helppo ja ruokaisa eväs. Aamiaiseksi sama setti.

Koirille köniin

”Eiks siellä tosiaan ole enää mitään muuta syötävää?” Ilkka kysyy, kun olemme syöneet aamiaiseksi illallisen toisinnon, kaurahiutaleita ja banaania.

”On täällä kaksi pussia teetä, suolapurkki, tyhjä Minigrip-pussi ja kumilenkki. Mitä saisi olla?” vastaan.

Edessä on 14 kilometriä kurnivin vatsoin seuraavaan kylään, josta toivomme saavamme aamiaista.

Kun laitamme leiriämme kasaan, tepastelee urheilukentälle kaksi koiraa. Ne tepsuttelevat nurkkia nuuhkien ja eivät ole majansa kentän nurkkaan rakentaneista pyöräilijöistä moksiskaan.

Samaiset tessut muuttuvat hampaitansa näytteleviksi vahtikoiriksi, kun ajamme myöhemmin aamulla niiden kotitalon ohi.

Ja näitä vahtikoiria riittää. Sitä mukaa kun talot vuoristotiemme toisella osuudella lisääntyvät, lisääntyvät koirat. Yleensä niitä on jokaisen talon pihassa vähintään kaksi, yleensä neljä.

Jotkut niistä tottelevat, kun niille puhuu nätisti. Toisiin tepsii tehokas käskytys suomeksi kiroillen. Jos kumpikaan näistä ei toimi, on otettava tehokkaampi ase käyttöön: kokoontaitettava karttakeppi. Kun sillä heiluttelee koiran nenän edessä, se useimmiten luimistelee tiehensä.

tienvarsikyltti
tekojärvi

Kiitos Ylläkselle

Rio Pauten kuohut on otettu tehokkaasti haltuun. Ylitämme valtavan patoaltaan, jossa on Ecuadorin toiseksi suurin vesivoimala. Voimalan huoltoportaat kiemurtelevat lähes pystysuoralla kallionseinämällä.

Maisema on kieltämättä jylhä, mutta jotain ristiriitaa on siinä, että vuoren rinteillä näkee paljon avohakattua metsää samalla kun tien puolen kyltissä muistutetaan, että puita ja pensaita pitää suojella, koska ne suojelevat maaperää. Monet maanvyöryt ovatkin ihmisen itsensä aiheuttamia.

Saavumme Palmasin kylään, jonka keskustori on täynnä koululaisia. Liekö käynnissä musiikkitunti tai kevätjuhlan harjoitus, sillä osa paukuttaa rumpua, osa soittaa ksylofonia. Sävelmäksi tunnistamme tutun onnittelulaulun Paljon onnea vaan.

Levitämme kaikki läpimärät tavaramme kuivumaan majapaikkamme parvekkeelle. Osa ehtii kuivua ennen pimeän tuloa, osa ei.

Aamulla vedän päälle kostean paidan ja pyöräilykengät. Edessä on viimeinen etappi ennen Cuencaa, kaupunkia, jota kaikki ovat ylistäneet kauniiksi, eurooppalaiseksi ja organisoituneeksi.

Alkulämmittelyksi nousemme kuuden kilometrin matkan ylämäkeä, jossa korkeuseroa on 500 metriä. Ohikulkevat autoilijat tsemppaavat meitä nostamalla peukkua.

Ajatukseni vievät minut Ylläksen huipulle vievälle huoltotielle, jota pitkin poljimme viime syksynä. Se harjoittelu ei mennyt hukkaan.

 

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.