Äkikseltään näyttää, että sombreropäinen maajussi paragualaisella bussipysäkillä myy puuklapeja. Lähemmällä tarkastelulla ilmenee, että miehen kauppatavarana on maniokki, joka tunnetaan Suomessa myös nimellä kassava. Perussa, Boliviassa ja Kolumbiassa se kulkee nimellä yuka.

Etelä-Amerikasta kotoisin oleva maniokki on pensasmainen kasvi, joka kasvattaa puun oksaa muistuttavia pitkulaisia mukuloita. Ne ovat jopa puolen metrin pituisia. Mukuloissa on runsaasti kuitua ja tärkkelystä. Joskus kuitua on niin paljon, että maniokista tulee puinen ja syömäkelvoton. Sikäli vertaus puuklapiin ei ole kaukaa haettu.

Sombreromies haluaa välttämättä antaa meille lahjaksi itse kasvattamiaan maniokkeja. Hän alkaa lappamaan painavia pötkylöitä muovikassiin. Kiitän kauniista eleestä samalla kun yritän toppuutella kassin täyttämistä. Ylämäet eivät maniokkihalot tarakalla ainakaan kevenisi.

maniokkimyyjä
kasvisateria

Maniokki kypsyy keskustellessa

Maniokkia ei voi syödä raakana vaan se pitää keittää. Vaqueríassa majapaikkamme isäntä kuorii juuret ronskein ottein isolla veitsellä, huuhtaisee ne veden alla ja pilkkoo kymmenen sentin palasiksi.

Talon emäntä keittää maniokit suolavedessä kypsiksi, sillä aikaa kun me isännän kanssa juttelemme jalkapallosta ja 40 celsiusasteeseen kohonneesta lämpötilasta. Mies kertoo kuinka hellettäkin suurempi koettelemus paragualaisille jalkapallojoukkeille on se, kun niillä on ottelu Bolivian korkeassa ilmanalassa jopa yli 3000 metrissä. Paraguayn korkein huippu on 842 metrin korkeudessa.

Maniokeille ei ole tapana lorotella kastiketta. Sitä syödään riisin, lihan, kanan tai kalan kyljessä sellaisenaan. Meistä sen päälle tekisi mieli sipaista voita kuin uusille perunoille. Supermarketissa – jossa isäntämme mukaan on kaikkea mitä ihminen tarvitsee – voita ei ole. Ostamme vaalean maniokin rinnalle purkillisen maissia ja herneitä. Kylän mainioin kasvisruoka on valmis.

Tunniksi hotelliin

Meitä varotettiin etukäteen, että Paraguayssa on vaarallista, poliisit korruptoituneita ja ihmiset sisäänpäin lämpiäviä. Kuinka väärässä ovatkaan!

Parikymmentä kilometriä Vaqueríasta pysähdymme bussipysäkille varjoon oikaisemaan jalkoja. Kohta samaiselle pysäkille jarruttaa poliisiauto, jonka yksinäinen kuljettaja kysyy tarvitsemmeko apua. Mies on yksin eikä työparin kanssa, koska ”täällä maaseudulla on niin rauhallista”. Poliisi jää hörppimään pillillä kylmää yrttijuomaa, tererétä, kun jatkamme matkaa.

Valtatie 10:n tienvarsitolpan lämpömittari näyttää +35 Celsiusta. Taivas on pilvetön ja tuulta ei ole kuin alamäessä. Hakeudumme lähimpään comedoriin, konstailemattomaan kotiruokakuppilaan syömään. Kaikilla asiakkailla on lautasellaan maniokkia.

Samaisessa pihapiirissä on myös huoneita. Kysyn olisiko joku niistä vapaana.

”Vartin päästä vapautuu yksi. Haluatteko yöksi vai tunniksi?”, ruokapaikan emäntä kysyy. Tämä ei ole ensimmäinen tuntihotelli, johon olemme matkamme aikana törmänneet, vaikka se ei päällisin puolin siltä vaikuta. Yleensä ne muistuttavat autotalliriviä, jossa on selkeät sisään- ja ulosajokyltit. Logo on sydämen muotoinen.

Vapautuvasta huoneesta tulee ulos housujaan nostellen tyytyväisen näköinen pariskunta. He istuutuvat viereiseen pöytään lounaalle. Tuntihotellit eivät ole mitään ”ilotaloja”, vaan niitä käyttävät ihan tavalliset pariskunnat, joilla ei ole yksityisyyttä pienissä kodeissa, koska saman katon alla saattaa asua monta sukupolvea.

peukalokyydillä
sivupeilistä näkee taakse

Peukalokyydillä Paraguayssa

”Olemme töissä emmekä saa ottaa ketään kyytiin – mutta katsotaan!” vastaa pakettiauton kuljettaja, jolta olen kysynyt kyytiä seuraavaan kylään. Paahteessa pyöräillessä pyörtyisimme. Kuski juttelee kaupan pitäjän kanssa mukavia sillä aikaa, kun toinen, nuorempi mies hoitaa tilauspapereita kuntoon. Kaupan mate- ja saippuavarastot tulevat täydennetyiksi.

Kuljettaja lupaa viedä meidät 55 kilometriä eteenpäin lähelle Katuetén kaupunkia. Hyppäämme kyytiin. Tämä on juuri sitä mitä Etelä-Amerikassa rakastan: kaikki järjestyy.

Autossa soivat lattarirytmit. MIehet puhuvat keskenään guaranin ja espanjan sekakieltä, joka kuulostaa yhtä hassulle kuin suomen kieli heidän korviinsa.

Pysähdymme parilla kaupalla kysymässä onko täydennyksen tarvetta. Miehet ovat olleet kierroksellaan koko viikon. Torstai-illlaksi palataan kotikaupunkiin, jossa hommat jatkuvat perjantaina. Viikonloppu levätään ja maanantaina hypätään taas auton rattiin.

Kuljettaja kertoo, että hänen vaimonsa on ollut jo 12 vuotta töissä Madridissa Espanjassa. Kotiin hän tulee kahden vuoden välein jouluna. 

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.