Pakastepitsan viemää

Olin eräässä kaupassa esittelemässä uutta lappilaista luonnontuotesarjaa, jonka pääraaka-aineina ovat Lapin vahvat yrtit ruusujuuriväinönputki ja nokkonen. Näihin arktisen alueen alkuperäiskasvit kasvavat erityisen vahvoiksi ja voimakkaiksi Lapin yöttömässä yössä ja pitkässä ja pimeässä talvessa. Niillä on pistetty ennen muinoin keripukkikin ojennukseen. Kauppa kävi hyvin, mutta sekaan mahtui pari hämmentävää kohtaamista.

Eräs nainen tunsi hyvin em. kasvit. Itse asiassa hänen omalla takapihallaan kasvoi väinönputkea, joka oli paremman käytön puutteessa jäänyt jalkojen alle tallattavaksi, sillä hänen tytöllänsä oli sairaus, jonka vuoksi perheessä ei uskallettu käyttää yrttejä ja ruokavalio oli muutenkin rajoittunut.

On totta, että joidenkin sairauksien yhteydessä yrttien käyttöä on syytä välttää. Sitä kuitenkin jäin pohtimaan, onko pakastepitsa jotenkin turvallisempi vaihtoehto. Tyttö nimittäin kantoi kahta sellaista käsissään.

Eräs mies puolestaan totesi – pakastepitsa kainalossaan – että ”minähän en noihin (luontaistuotteisiin) usko”. Hänen totuutensa löytyi vehnälätystä.

Menin pakastealtaalle etsimään vastausta siihen, mikä tekee pakastepitsasta yhtä luotettavan ja tutun turvallisen kuin iltauutiset. Löysin sieltä 20 eri laatua pakastepitsoja. Kaksikymmentä. Kertokaa minulle ihmiset viisaammat: voiko tuotteissa, joiden viimeinen myyntipäivä on jossain ensi vuoden tuolla puolen, ja joiden lisäainelista on pidempi kuin Putin-juustojono, olla jotain makueroja keskenään?

Miten olisi ennen muinoin käynyt keripukin, jos sitä vasten olisi taisteltu pakastepitsalla? No, kuollut kai se olisi joka tapauksessa – nauruun.

Jos tykkäsit, jaa myös kavereillesi!

    Ei vielä kommentteja

    Jätä kommenttisi

    Viesti