Aivan kuin joku olisi tiputtanut tielle kaulakorunsa. Siltä näyttää korallikäärme, jonka värityksessä vuorottelee keltainen, punainen ja musta. Ilkka on haukankatseellaan löytänyt matkamme aikana tienlaidasta monenlaista, käyttökelpoistakin tavaraa. Korvakoruja, pyörän vesipullon, aurinkolasit, kännykän laturin, viidakkoveitsen koteloineen, pari luottokorttia. Tämän ”korun” jätämme hypistelemättä, olkoonkin, että se on vastikään kuollut.

Olemme juuri ylittäneet Paraná-joen pienellä lautalla ja saapuneet Argentiinasta Paraguayhin. Maahan, josta etukäteen tiedämme vain pääkaupunki Asuncionin nimen ja Iguazun-putoukset. Emme aio käydä niistä kummassakaan, vaan aiomme ajella rauhallisemmilla teillä.

Jo tullissa korviimme on kantautunut hassua kieltä. Paraguayn toinen virallinen kieli espanjan rinnalla on guaraní, joka on alueen alkuperäiskansan kieli. Sitä – tai itse asiassa espanjan ja guaranín sekoitusta – osaavat lähes kaikki paragualaiset. Passintarkastaja läiskäisee leiman passiini ilman, että edes katsoo henkilötietosivua. Hänen hihaansa vetää pikkutyttö. Näisen iästä päätellen mummi on ottanut lapsenlapsen mukaan töihin. 

”Fühlen Sie sich wie zu Hause” toivotetaan Obligadon kylän sisäänmenokyltissä. Paraguayssa on paljon saksalaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Hostellimme omistajallakin on saksalaiset juuret ja saksan kielikin sujuu, vaikka hän on syntynyt ja ikänsä elänyt Paraguayssa.

korallikäärme
lehmiä tiellä

Maailmanperintökohde takapihalla

Hostellin ovelta on kaksi sataa metriä maailmanluokan nähtävyydelle. Vaikka yli +30 asteen helle vetää pyöräilijän pehmeäksi, emme keksi muita tekosyitä jättää käymättä La Santísima Trinidad de Paranán jesuiittilähetysaseman raunoilla, joka on UNESCON maailmanperintökohde. Ja mikä parasta, alueella ei ole ketään muita, sillä vilkkain sesonki on maaliskuussa jo ohi.

Paraguayssa, Argentiinan Misionesin maakunnassa ja vielä rajan takana Brasiliassakin oli 1600-1700 -luvuilla yhteensä 30 jesuiittien perustamaa lähetysasemaa. Jesuiitat tulivat Euroopasta julistamaan alkuperäiskansalle kristinuskoa ja suojelemaan guaraneja siirtomaaisäntien ylivallalta.

Räpsin kuvia upeista tiilenpunaisten kivimuurien kylkeen kaiverretuista kukkaornamenteista, holvikaarista ja satoja vuosia vanhoista puista, joille jyhkeät kiviseinät antavat komeat kehykset. Välillä kadotan Ilkan.

Yksin muurin kyljessä kameran kanssa kyykistellessäni yritän kuvitella millainen vilske muutaman hehtaarin alueella on käynyt, kun 5000 ihmistä on käynyt kirkossa ja koulussa, työskennellyt verstailla, kasvimailla ja lähipelloilla. Yhteisö oli omavarainen, mitä nyt naapuriyhteisön kanssa saatettiin tehdä vaihtokauppaa. Tuttu vihellys katkaisee mielikuvamatkani historiaan.

Pimeän laskeuduttua palaamme raunioille. Luvassa on opastettu kierros iltavalaistuksessa barokkimusiikin säestyksellä. Päivällä meiltä on jäänyt huomaamatta monta yksityiskohtaa kuten kirkon seinän ylälaidan yli 40 enkelihahmoa, joilla jokaisella on oma instrumentti.

Opas kertoo, kuinka jesuiittayhteisö oli todella solidaarinen eikä siellä ollut orjia. Emme voi olla huomaamatta piikkiä, jonka hän heittää Pohjois-Amerikkaan. Alkuperäisväestö eli yhteisössä omasta tahdostaan, sillä 5000 asukkaasta vain kaksi oli jesuiittoja, jotka kirjasivat tarkasti päivän tapahtumat ylös ja raportoivat niistä Espanjan kuninkaalle. 

kiveen hakattu kukka
ruinas trinidad paraguay

Paraguayn makuja

Brasilian ja Argentiinan jälkeen Paraguayssa tuntuu kuin menisi ajassa taaksepäin. Autot ovat vanhempia, tavaraa kuljetetaan lavamopoilla ja härkävaunuilla. Maantiellä on lehmäruuhka.

Kadunvarsikojuja on kuin Kolumbiassa. Niissä myydään chipaa, juustosämpylää muistuttavaa leipää ja yrteistä valmistettua juomaa tererétä, joka on Paraguayn vastine matelle.

Yegrosin kylässä riennämme nälkäisinä lähimpään ravintolaan. Tarjolla on kokonainen kana. Kysymme onko tarjolla jotain muuta tai saako kanan kylkeen jotain lisuketta. ”Puolikas kana”, tarjoilija toteaa ykskantaan. Juomaksi on tarjolla kokista. Tässä ravintolassa ei asiakkaalla ainakaan ole valinnan vaikeutta.

Suuntamme puiston laidalla seisovaan ruokavaunuun. Sieltä saamme kanankoiven lisäksi kaalisalaattia, maniokkia ja sopaa, maissileipää. Meille katetaan kahden hengen pöytä vaunun taakse. Isäntäväki itse istuutuu syömään viereiseen pöytään ja siemailee Spriteen sekoitettua punaviiniä.

tereré
paraguayn keittiö

Vartija Villarricassa

Viime syksynä tutustuimme Argentiinassa urugualaiseen mieheen, joka antoi meille vinkkejä käyntikohteiksi Uruguayssa ja Paraguayssa. Onneksi kirjasin paikat ylös kännykkään. Miehen arvostelukykyyn luottaen saavumme Villarricaan. Pikkukaupunkiin noin 150 kilometriä Asuncionista itään.

Nälkä on taas kova. Kadulla puun varjossa istuskeleva miesporukka neuvoo, että viereisen kaupan yläkerrassa on hyvä lounasravintola. Yritämme selittää, että emme voi jättää pyöriä kadulle yksikseen. Ei hätää. Kaupan edessä on aseellinen vartija, joka lupaa katsoa pyöriemme perään.

Stereotyyppisesti ajattelen, että entä jos hän onkin korruptoitunut ja myy pyörämme sillä aikaa kun olemme poissa. Luottamukseni vahvistuu, kun mies kertoo itse olevansa pyöräilijä ja alkaa kysellä yksityiskohtia pyöristämme. Lukitsemme joka tapauksessa pyörät vaijerilla kaiteeseen kiinni.

Siinä ne ovat, kun palaamme takaisin. Otamme ylös vartijan puhelinnumeron. Jos vaikka nähtäisiin uudestaan yhteisellä pyörälenkillä.

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.