Kasvojani vasten puhaltaa alamäessä ilmavirta, joka tuntuu täysillä tohottavalta hiustenkuivaajalta.

Olemme saapuneet päiväntasaajalle. Se kuulostaa suomalaiselle siltä, että pyöräillä voisi vaikka bikineissä tai uimahousuissa. Päinvastoin. Vedämme päällemme pitkähihaisen puseron ja lisäämme kuusikymppistä aurinkovoidetta kasvoille, korviin ja niskaan monta kertaa päivässä.

UV-säteily on päiväntasaajalla pilvisenäkin päivänä äärimmäisen voimakasta.

Siinä missä Karbianmeren rannalla pystyi pyöräilemään puolille päivin, täällä pyöräily olisi hyvä lopettaa aurinkoisena päivänä jo aamukymmeneltä. Se tarkoittaa, että tiellä on oltava jo heti päivän valjettua kuuden jälkeen.

Emme toisin ole aina noudattaneet tätä sääntöä vaan poljimme eräänä iltapäivänä 43 asteen helteessä. Siinä tuli avantoa ikävä.

Sateisina päivinä vettä tulee melkein kuin paloletkusta. Pari pisaraa muuttuu kaatosateeksi niin nopeasti, ettei pyörälaukusta ehdi sadetakkia kaivaa. Purot ja joet kasvavat kuohuviksi silmissä.

Alan ymmärtää paremmin luonnonmullistusten aiheuttamia katastrofeja, joita me vakaalla maaperällä asuvat katselemme vain iltauutisista.

Sadetakki päällä tuntuu kuin pyöräilisi kasvihuoneessa. Päiväntasaajalla pyöräily onkin tasapainoilua kuumuuden ja kosteuden välillä. Joskus siis vain annamme pyöräilyvaatteiden kastua läpimäriksi. Täällä kun ei ole märissäkään vaatteissa kylmä.

pyöräilijä päiväntasaajalla
casa de ciclista

Kippis leveysasteella nolla

Päiväntasaajalla on helppo paeta varjoaan, sillä aurinko paistaa kohtisuoraan, eikä varjoa juuri muodostu.

Entisajan maitolavaa muistuttavat bussipysäkit ovat parhaita pyöräilijän varjoisia taukopaikkoja. Niitäkin parempi on ison puun lehvästö, jossa on bussipysäkin peltikattoa viileämpää.

Ilkka on aamusta asti kantanut mukanaan oluttölkkiä. Pitäähän päiväntasaajalle kippistää.

Voisi kuvitella, että päiväntasaajalla, joka jakaa maapallon pohjoiseen ja eteläiseen pallonpuoliskoon, olisi jonkinlainen merkkipaalu, jossa turisti voi napata kuvan samaan tapaan kuin napapiirillä.

Vaan eipä ole ainakaan tällä Ecuadorin tiellä numero 45A. Kännykän gps-koordinaattien avulla löydämme täsmälleen oikean kohdan.

Ilkka avaa lähes kiehuvan oluen. Kippistä vain päiväntasaajalta! Naapuritalon asukas ihmettelee turistin touhuja.

Käärme kylässä

Auringon laskiessa saavumme jo kolmanteen pyöräilijöiden hostelliin, Casa de Ciclistaan, Nueva Lojan kaupungin laitamilla.

Hostelli on ehkä vähän mahtipontinen kuvaus huonokuntoista autiotupaa muistuttavasta lautarakennuksesta.

Edellisessä pyöräilijöiden hostellissa ei ollut seiniä, täällä ei ole lattiaa.

Saamme juuri ja juuri mahdutettua telttamme puupinon ja päivänvaloa läpi päästävän seinän väliin. Sadekaudella telttailu katon alla on luksusta, sillä vettä saattaa yön aikana tulla todella runsaasti.

Tuvan isäntä Frank, joka asuu muutaman kilometrin päässä, tuo meille ison tonkan juomavettä.

Käymme iltakävelyllä pilkkopimeässä sademetsässä. Metsä täytyy äänistä, joita en tunnista. Sandaalin alla risahtaa ja kaikki otsalampun valokeilaan osuvat köynnökset näyttävät käärmeiltä. Puiden valtavat juuret puskevat pintaan kuin boa.

Niin monta yötä kun olenkin metsässä viettänyt, alan ymmärtää japanilaisia turisteja, joita pelottaa suomalaisessa metsässä. Vieras pelottaa. En todellakaan tunne olevani kotonani sademetsässä.

Hampaita pestessämme Ilkka bongaa tuvan oven pielestä vähän kastematoa isomman käärmeen. Kohta se on poissa. En halua edes ajatella minne se meni.

Vedän teltan oven vetoketjun visusti kiinni ja nukahdan ympäröivän metsän siritykseen.

Aamuviideltä vedän vetoketjun auki. Kenkäni päällä tervehtii hämähäkki, jonka halkaisija on viisi senttimetriä. Yhtäkkiä minulla ei olekaan kiire vessaan.

juurakko
luolasto

Luolan uumenissa

”Kun tulen tänne yksin, aluksi tuntuu siltä, että joku tarkkailisi minua. Mutta se menee pian ohi”, kertoo oppaamme, arviolta nelikymppinen mies, joka löysi Guamin luolalabyrintin noin 15 vuotta sitten.

Muutama vuosi sitten hänen matkailun päälle ymmärtävä ystävänsä ehdotti, että luolasto kannattaisi avata turisteille.

Istumme veden luolastoon muotoilemalla kivipenkillä ja kuuntelemme luolaston ääniä ilman otsalamppua. Pimeys on niin tiheää, että sitä voisi syödä. Katosta tippuvat vesitipat ovat ainoa ääni, jonka kuulemme.

Guamin luolastoa riittää 300 metrin verran, mutta tänään pääsemme kulkemaan vain 100 metriä, sillä sadekaudella loppuosa luolastosta täyttyy vedestä.

Vettä on paikoitellen puolisääreen myös luolaston siinä osassa, jossa pääsemme kävelemään. Oppaamme meille antamat kumisaappaat vuotavat. Emme viitsi siitä valittaa, sillä kumisaappaat saattavat olla tällaiselle pienelle perheyritykselle iso investointi. Kylien kehittämissäätiöstä tai ELY-keskukselta lienee turha kehittämisrahaa kysellä.

Mies on viettänyt koko lapsuutensa metsässä ja kertoo meille lääkinnällisistä kasveista, joita kasvaa luolastoa ympäröivässä ikimetsässä kaikkialla.

”Mahtaisiko täältä löytyä apua hiertyneeseen varvasväliini?” kysyn. Mies rientää lähipusikkoon ja palaa takaisin kädessään vihreä lehtiruoti, jonka päässä on tahnaa, jonka muistuttaa pihkan ja tervan sekoitusta. 

Lehtiruoti toimii tikkuna, jonka avulla hän laittaa töhnää varvasväliini. 

Matka jatkuu kohti seuraavaa taivaalta tulevaa vesisaavillista.

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.