”Olette ylittäneet oleskeluaikanne Perussa. Teidän tulee maksaa sakko”, ilmoittaa rajavartija Santa Rosa-Chacallutan raja-asemalla.

Olemme kuulleet, että jotkut ovat ylittäneet 90 päivän sallitun oleskeluajan jopa kahdella vuodella. Meillä on sentään 15 päivän yliajallemme selitys. Kaksi punaista viivaa piti meitä karanteenissa ja polkupyörällä ei hetkessä rajalle hurauteta.

Selittelyni eivät auta. Rajavartija pitää passejamme tiukasti hyppysissään eikä suostu leimaamaan niitä, ennen kuin maksamme reilun euron sakkoa päivältä. Yhteensä kahdelta hengeltä noin 40 euroa. Rajavartijan luukulla ei tietenkään ole vaihtorahaa, vain tasaraha hyväksytään. Raja-asemalla on pankki, joten meidän ei sentään tarvitse polkea 30 kilometrin matkaa takaisin Tacnaan.

Passimme saavat poistumisleimat ja heitämme hyvästit Perulle, jossa vietimme kolme ja puoli kuukautta.

Chilen tullissa tavaramme läpivalaistaan. Söimme laukussa olleet banaanit juuri ennen rajalle saapumista, sillä Chileen ei saa viedä hedelmiä, joten kasseissamme ei pitäisi olla mitään laitonta. Kun asettelen laukkuja läpivalaisuhihnalle, rajavartijan suloinen labradorinnoutaja nuuhkaisee pölyistä pyöräilijää. Hien haju ei tunnu sitä kiinnostavan, ja se jatkaa matkaansa seuraavan rajanylittäjän luo.

chilen raja
eläinten hautausmaa

Elintasoloikka Chileen

Kun siirrymme Perusta Chileen, elintasoeron huomaa välittömästi. Maantien piennar on leveämpi ja asfaltti paremmassa kunnossa.

Autot ovat uudempia, mopot ja mototaksit ovat kadonneet. Alkuperäisväestöä värikkäissä asuissaan ei ainakaan Arican kaduilla näy.

Supermarketteja on enemmän ja niiden valikoimat ovat monipuolisemmat. Kauppakeskus ei juuri Rovaniemen Revontulesta eroa

Ravintolapöydästä puuttuu tulinen chilikastike ja ravintolalaskun perään lisätään vapaaehtoinen palvelumaksu.

Tuhatlappusella lompakossa ei auta leveillä, kun kaikki on kaksin verroin kalliimpaa kuin Perussa, ja tuhannen peson setelin arvo on noin yksi euro. 

Tietokoneet ja vuoronumerot kielivät organisoituneemmasta yhteiskunnasta.

Toisaalta tuntuu kotoisalta, mutta toisaalta ikävöin pieniä perulaisia vuoristokyliä, joissa ei ole mitään, mutta on kuitenkin kaikki. Maltan tuskin odottaa, että pääsemme Chilen maaseudulle ja vuoristokyliin.

silmälääkäri
arica

Kielikorva koetuksella

Yksi tärkeistä motiiveistani lähteä pyöräilemään juuri Etelä-Amerikkaan on parantaa ruosteessa ollutta espanjan kielen taitoani. Luulin puolen vuoden jälkeen olleeni jo ihan mukavalla tasolla, kunnes saavumme Chileen.

Täällä syödään kirjaimia.

The Old Patagonian Express -romaanissa Paul Therouxilta menee sekaisin sanat casado (naimisissa) ja cansado (väsynyt). (Joidenkin ihmisten mielestä nämä kaksi sanaa tarkoittavat samaa asiaa, mutta ei mennä nyt siihen). Kun noista ja monista muista sanoista nielaistaan puhuessa muutama kirjain, tekisi mieli kostaa chileläiselle suomen opiskelijalle pohjoiskarjalaisella kaksoiskonsonantilla. Niele sie kirjaimia, mie lissään niitä!

Sunny Days -hostellissa kielikorvamme on saanut tottua myös englantiin, jota ei ihan joka päivä kuule. Hostellin omistaja Ross Moorehouse on Uudesta Seelannista kotoisin oleva eläkeläisherra, joka on asunut 30 vuotta Perussa ja Chilessä. Kun kerron hänelle vaikeudesta ymmärtää Chilen espanjaa, mies ymmärtää mistä puhun:

”Minäkin ymmärrän aina vain puolet mitä chileläinen vaimoni sanoo”. Ei äkikseltään kuulosta kovin hyvältä neuvolta avioliittoon, mutta näyttää toimineen jo 27 vuotta.

Silmät ja kurkku syynissä

Huoneessa soi klassinen musiikki. Espressokuppi odottaa, että joku painaisi kahvikoneen nappia. Seinätaulussa amerikanraudat kiiltävät suurkaupungin kaduilla. Kolme suuta nousee korviin valokuvassa, joka on otettu Torres de Painen kansallispuistossa Patagoniassa.

Jos en istuisi silmälääkärin tuolissa, voisin kuvitella olevani taidenäyttelyssä tai konsertissa tai luksushotellin loungessa.

Silmiäni on kirvellyt ja kutittanut jo toista viikkoa. Kun kirjaa lukiessani silmät täyttyvät suolavedellä ja rivit hyppivät silmissä, päätän mennä näyttämään niitä silmälääkärille.

Ilkka katselee huoneen isolta taululta silmämunaani yhdessä lääkärin kanssa. Laitteet ovat samanlaista huipputeknologiaa kuin Suomessakin.

Tämä lääkäri ei nieleskele kirjaimia, vaan kertoo selkokielellä, että silmäni ovat tulehtuneet todennäköisesti viheliään viruksen ja kuivan ilmaston yhteisvaikutuksesta. Arica kun on yksi maailman kuivimmista alueista.

Silmälääkäristä siirrymme toiselle erikoislääkärille. Ilkan kurkkukipu kun ei ota talttuakseen.

”Katso, kuinka punainen”, lääkäri osoittaa mieheni hetuloita samalla kun tämä örisee aa:ta.

Tyydymme kohtaloomme. Pysyttelemme täällä ikuisen kevään kaupungissa siihen asti, kun olemme terveitä.

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.