Mahtavien maisemien Torres del Paine
”Onko teillä jotain syötävää?” kysyn vatsa kurnien huoltoaseman puodissa, jonka omistaja vaihtaa hermostuneena painoa jalalta toiselle. Olemme polkeneet 70 kilometriä pomppuista hiekkatietä, puolet matkasta vastatuuleen. Nälkä on kova.
”Ei ole muuta kuin mitä hyllystä löytyy.” Hyllystä löytymisen voi tiivistää yhteen sanaan: keksejä.
”Itse asiassa emme ole edes auki”, mies sanoo ja kääntää ovessa roikkuvan abierto-lapun toisin päin, jolloin siinä lukee cerrado, suljettu. Jalkapallon maailmanmestaruuskisojen loppuottelu Argentiina – Ranska on alkamassa näillä minuuteilla. Keksejä päällistelevä turisti ei voisi huoltoaseman pitäjää vähempää kiinnostaa. Hän ottaa maksun ja huikkaa häipätessään, että voimme jäädä sisälle syömään.
Sillä aikaa kun koko maailma tuijottaa peliä, poljemme 45 kilometriä vastatuuleen. Loppumatkasta ohitse kiitää linja-auto, jonka ikkunasta heilutetaan Argentiinan lippua. Rajalla onnittelemme rajaviranomaisia voitosta. Liekö voittoisan pelin ansiota, että he antavat meidän pystyttää teltan tullin pihaan, sillä on jo liian myöhä jatkaa eteenpäin. Kun keitämme iltateetä, yksi passintarkistajista tuo meille munkkeja ja croissantteja. Viva Argentina!
Vettä kerjäämässä
Jalkapalloa tärkeämpää meille on ehtiminen Torres del Painen -kansallispuistoon hyvän sään aikana. Olisi harmi, jos olisimme tulleet tänne asti emmekä näkisi maailmankuuluja maisemia, kun kiertäisimme pyörällä kansallispuiston halki kulkevan tien.
Sää todellakin suosii. Viidentoista kilometrin polkemisen jälkeen istahdamme näköalapaikalle syömään eväitä, joita olemme ostaneet kolmelle päivälle Cerro Castillon kylän yllättän hyvin varustetusta kyläkaupasta. Ruokaa riittää, mutta vettä on kulunut jo nyt yllättävän paljon eikä varmaa seuraavaa vesilähdettä ole tiedossa.
Paitsi että on. Paikalle pelmahtaa turistibussi, jonka kätköistä ryntää lauma amerikkalaisia eläkeläisiä räpsimään valokuvia. Sillä välin Ilkka ryntää anelemaan kuljettajalta vettä. Ensin hän katsoo hikistä ja likaista ilmestystä pitkin nenän vartta. Sitten hän tajuaa anelijan olevan pyöräilijä ja täyttää kaikki vesipullomme kylmällä vedellä.
”Mähän sanoin, että kannattaa mennä pyytämään vettä pyöräilykypärä päässä!” Ilkka hihkuu.
Puistonvartijan puheilla
Kansallispuiston portilla meitä tervehtii iloinen puistonvartija.
”Aurora borealis!” mies huudahtaa, kun kuulee, että olemme Suomen Lapista. Eikä hän suinkaan ole ainoa tapaamamme henkilö, joka tuntee Suomen revontulista.
Mies tarkistaa, että olemme maksaneet sisäänpääsymaksun. Meille ilmaisiin kansallispuistoihin ja polttopuihin tottuneille saattaa olla vaikea ymmärtää, että luonnossa liikkumisesta pitää maksaa. Samalla se muistuttaa siitä, että kansallispuistojen ylläpitäminen ei ole ilmaista.
Chileläiset puistonvartijat olivat muutama kuukausi sitten lakossa. Lakkoilu kuulemma kannatti, sillä puistonvartijoiden sopimus parani.
Töitä kävijöiden ”vahtimisessa” riittää, sillä UNESCOn maailmanperintökohteeksi listatussa Torres del Painen kansallispuistossa vieraili ennätysvuotena 2018-2019 yli 300 000 kävijää, joista 60 prosenttia ulkomaalaisia. Pandemian jälkeisen hiljaiselon jälkeen entinen meno alkaa vähitellen palautua.
Leipävaras leirissä
Kierrämme kansallispuiston vastapäivään. Draaman kaarta ajatellen, suunta on väärä, sillä kliimaksi eli huippukohta, ikoniset kolme pilaria näyttäytyvät heti kärkeen.
Eipä silti, ei loppumatkakaan tuota pettymystä. Turkooseja laguuneja, vesiputouksia ja jäätiköitä riittää. Yksi järvistä on saanut nimensä ruotsalaiselta maantieteilijä Otto Nordenskjöldiltä, joka tutkimusmatkaili alueella 1800-luvun lopulla.
Ohikulkevan auton aikaansaamassa pölypilvessä mietin, että pyöräillä kansallispuiston kokee kaikilla aisteilla. Auton ikkunan läpi kukkien tuoksu, eläinten ääntely, vastatuulen viima poskipäillä ja hiekanjyvä hampaankolossa jäävät kokematta. Ja onhan se ylipäätänsä suomalaisesta vähän hassua, että kansallispuistoon pääsee autolla.
Yksi pyöräilijää pelkäämätön guanako jätystää maasta evästä, kun hikoilemme pitkässä ylämäessä. Guanako on kesyn laaman villi kantamuoto. Kamelieläimiin kuuluva guanako on laumaeläin, mutta niitä näkee myös yksittäin. Sen ääntely kuulostaa sekoitukselta hevosen hirnuntaa ja harakan naurua. Torres del Painen myyttisintä eläintä, ”vuorten leijonaa” eli puumaa, en haluaisi yhtä läheltä tavata.
Vieläkin tuttavallisempi on haukkamainen eteläntöyhtökarakara (Caracara plancus), joka nappaa leirintäalueen pöydältä viimeiset kaksi leipäämme, kun kumarrun hetkeksi katsomaan, joko retkikeitimessä kiehuva pasta on kypsää.
Se kekkuloi leipien kanssa nurmikolla ja lennähtää toinen leipä suussaan tiehensä.
Onneksi kaurapuuroa riittää.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!
// Luehan nämäkin //
