Viima viiltää kasvojani ja nipistää nenääni kuin hiihtovaelluksella Ruotsin Sarekissa. Sivutuuli riepottelee pyörääni. Pyöräily puuskittaisessa sivutuulessa on mahdotonta, suorastaan vaarallista.

Vaikka kuinka yrittäisi kallistaa itseään tuulta vasten polvi maassa viiltäen kuin ratamoottoripyöräilijällä, luonnon voimakas hönkäys työntää pyöräilijän joko pientareelle tai vastaantulevien kaistalle. Onneksi liikennettä ei juuri ole. Kun siirryn työntämään pyörää, se riuhtoutuu käsissäni kuin tottelematon koira.

Olen kaukana arktisilta leveysasteilta, Atacaman autiomaassa Chilen pohjoisosassa lähellä Argentiinan rajaa.

pyörän työntäminen tuulessa
toconaon kirkko

Kaktuksia ja kansantanssia

Olemme lähteneet matkaan San Pedro de Atacaman kaupungista, joka on kolmessa kymmenessä vuodessa muuttunut pienestä muutaman tuhannen asukkaan maanviljelyskylästä kymmenien tuhansien turistien kansoittamaksi matkailukaupungiksi.

Turistien kansainvaellus helpottaa jo seuraavassa kylässä, Toconaossa, joka lupaa kävijälleen kaktuksia ja kansantanssia. Löydämme molemmat kylän viehättävältä keskusaukioilta. Kansantanssin tosin vain julisteesta.

Päässäni on kypärän sijaan leveälierinen hattu, jotta saan maksimaalisen suojan niskaan ja kasvoilleni. UV-säteily on Atacaman autiomaan alueella erittäin voimakasta.

Kauriin kääntöpiirin kohdalla pysähdymme venyttelemään ja kuvaamaan Tiktok-videota. Ilkka muistaa koulun maantiedon tunnilta, että kauriin kääntöpiiri on eteläisin kohta, jossa aurinko voi paistaa kohtisuoraan. Päiväntasaajalta lähtien olemme pitäneet päällämme pitkähihaisia ja -lahkeisia puseroita ja housuja, sillä ylenmääräinen auringonpalvonta voi olla kohtalokasta.

Aavikko kuin akvarelli

Olen mielessäni kuvitellut Atacaman autiomaan puuttomaksi paahtavan kuumaksi tasaisen harmaaksi hiekkaerämaaksi. Kuinka väärässä olenkaan.

Tai en aivan. Puuton autiomaa kyllä on, mutta ei väritön. Se muistuttaa itse asiassa syksyistä suota keltaisen, punertavan, okran ja ruskean eri sävyissä. Tulee ruskaa ikävä. Maaperä on kuitenkin rutikuiva. Kumikengille ei ole tarvetta, sillä Atacaman aavikko on yksi maailman kuivimpia alueita.

Taivas horisontissa näkyvien tulivuorten takana liudentuu vaaleansinisestä vaaleanpunaiseen kuin akvarellimaalauksessa.

Osa Atacaman autiomaasta sijaitsee jopa yli 4000 metrin korkeudessa, jossa vuorokauden lämpötilaerot ovat suuret. Yöllä mittari painuu pakkasen puolelle.

Tien poikki loikkii vikunja, joka on alpakan villi kantamuoto. Omana seurueenaan ruohotukkoja näykkii villiaaseja. Liikennemerkissä varoitetaan strutseista. Eikä turhaan. Ihan pian bongaamme viisi harmaata isokokoista lintua patsastelemassa punalla, vuoristoylängön ruohotupsujen seassa. Kyseessä on suri, Andien strutsi, Etelä-Amerikan suurin lintu.

pyörällä atacaman autiomaassa
kauriin kääntöpiiri

Lunta aavikolla

Olemme puskeneet San Pedrosta asti pientä ylämäkeä. Kolmessa tuhannessa metrissä korkeus alkaa tuntua raskaana hengityksenä. Menoa ei auta yhtään se, että asfaltti on kuin routavaurioinen tie, jota on paikattu bitumilla. Kyyti on pomppuista.

Myötätuuli on sen sijaan suurena apuna yhä ylemmäs vuoristoylängölle noustessa. Se tuuppaa eteenpäin kuin istuisi sähköpyörän selässä.

”Täytetäänkö suolapurkki?” Ilkka huikkaa. Aavikon valkoinen huntu ei ole lunta vaan suolaa. Järvien mineraalipitoinen vesi on haihtunut taivaan tuuliin. Jäljelle ovat jääneet pelkät mineraalit.

Ehtaa luntakin löytyy vuorten huipuilta ja tien korkeimmista kohdista.

Sietämätön sivutuuli

”Tarvitsetteko apua?” huikkaa mies autosta, joka on hiipinyt huomaamatta viereeni, kun taistelen tuulta vastaan pyörää työntäen.

Olemme hyvävoimaisia, mutta vesi on vähissä. Maisemien katselureissulla oleva pariskunta täyttää viiden litran kanisterista vesipullomme ja tarjoutuu ottamaan pyörät kyytiinsä. Yöpaikkaamme on matkaa vain seitsemän kilometriä, joten kiitämme kauniisti ja jatkamme tottelemattomien menopeliemme taluttamista.

Telttailu tässä tuulessa kevytrakenteisella teltallamme olisi mahdotonta. Siksi hakeudumme yöksi vanhaan, käytöstä poistettuun kaivokseen, jota kuitenkin pidetään kunnossa kahden miehen voimin, kunnes kaivoksen avaaminen on taas riittävän kannattavaa. Vastassamme on kaksi hampaitaan näyttelevää koiraa. Ne eivät kuitenkaan onnistu meitä säikyttämään, sillä meillä on tähän mennessä jo varsin paljon kokemusta irtokoirista.

Saamme yösijan työmiesten kerrossängystä karusta huoneesta, jossa ei ole lämmitystä. Keitämme iltateet keittiön kaasuhellalla.  Vetäydymme samaan sänkyyn ja liitämme makuupussimme yhteen. Kylki kyljessä lämmitämme toisiamme tuulen ujeltaessa nurkissa.

kaivostyöläinen
paso sico

Ratsia rajalla

”Teidän pitää kääntyä takaisin! Tältä rajanylityspaikalta pääsee yli vain rahtiliikenne.” Kuuntelemme argentiinalaisen rajavartijan selostusta tyrmistyneinä.

Olemme polkeneet 250 kilometriä turhaan. Paluu pyörillä olisi mahdotonta, sillä tuuli olisi pääosin vastainen ja ruokavarastomme alkavat olla välissä.

Kun lähdimme San Pedrosta, hostellimme emäntä soitti paikallispoliisille ja varmisti, että raja olisi auki. Jossain kohtaa oli ilmeisesti rikkinäinen puhelin, sillä chileläiset rajavartijat loistavat poissaolollaan ja rajan yli ei ole menemistä.

Rajavartijat tarjoavat meille ilmaisen yösijan tullin tiloista. Karussa keittiössä keitämme ruokakassin pohjalta löytyvistä antimista rakettispagettia soijarouheella. Makuutilassa on sentään patteri.

”Muy buenos días! Erittäin hyvää huomenta!” Aamulla keittiön pelmahtaa viisi Argentiinaan päin matkalla olevaa kolumbialaista rekkamiestä. He valmistavat rajan aukeamista odotellessaan rekkamiesten kansainvälisen aamiaisen: nakkeja ja munia.

Olen saanut järjestettyä meille kyydin takaisin San Pedroon, sillä rajamiehet varoittelevat, että rekkoja Chilen suuntaan kulkee vain parin päivän välein. Auton ikkunasta katsottuna autiomaakokemus jää paljon laimeammaksi.

Tangon takaa autiomaata ahmii kaikin aistein. 

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.