Yökylässä sikalan vieressä
”Tulkaa meille yöksi! Voitte pysyttää pihalle teltan, jos teitä ei haittaa, että siellä on elämiä.”
Otamme kolumbialaisen maajussin kutsun ilolla vastaan, sillä olemme polkeneet pitkän, ylämäkivoittoisen päivän.
Mutta mikäpä siinä. En olekaan ennen yöpynyt sikalan, kanalan ja hevosaitauksen ympäröimänä. Pihapiirissä on myös kissoja, koiria ja kaneja. Aiemmin lähiniityllä laidunsi 11 lehmää. Mies myi ne ja osti kevytmoottoripyörän, joka on täällä valtavan yleinen kulkuväline.
”Otatteko tintoa?” Ennen kuin ehdin vastata, kädessäni on kupillinen mustaa kahvia. Pidän todella vahvasta kahvista, joten yleensä ottaen kaikki täällä juomamme kahvi on ollut makuuni liian laihaa. Mutta kupillisesta kahvia ei tietenkään kieltäydytä, varsinkin jos se tarjotaan kylässä. Mies on kutsunut meidät sisälle kotiinsa, jossa tapaamme hänen vaimonsa ja tyttärensä.
Tytär haluasi opiskella eläinlääkäriksi, mutta toistaiseksi siihen ei ole ollut varaa. Kerromme, että Suomessa yliopisto-opiskelu on käytännössä ilmaista, mikä aiheuttaa isäntäperheessämme ihailua. Hymy hyytyy, kun he kuulevat suomalaisen verotuksen tason.
Totuus lasten suusta
”Missä te käytte vessassa? Enta suihkussa?”
Olemme pystyttämässä telttaa, kun saamme seuraksemme kaksi naapurin tyttöä, jotka pommittavat meitä kysymyksillä. He ovat valtavan kiinnostuneita telttailuvarusteistamme.
Näytämme heille kännykästä kuvia Suomesta. Jäisistä järvistä, joiden päällä luistelemme ja joiden jäiden sekaan pulahdamme avantoon. Tytöt hihkuvat innosta ja hämmästelystä.
Päärynässä ei ole kahta ärrää.
Naapurin tyttö
Tavaroideni seassa on kaksi passiohedelmää, joiden nimeä en ole vielä oppinut muistamaan espanjaksi.
”Maracuya!” tytöt valistavat ja kysyvät mitä hedelmiä meillä on Suomessa. Kerron, että suurin osa hedelmistä tuodaan ulkomailta. Että meillä on appelsiineja, banaaneja, omenoita, päärynöitä…
”Päärynässä (esp. pera) ei ole kahta ärrää!” toinen tytöistä korjaa ääntämystäni niin suloisen suorasukaisesti kuin vain kahdeksanvuotias voi.
Kun teltta on pystyssä, tytöt vaativat, että otamme yhdessä selfien. Molemmat ovat Instagramissa ja TikTokissa ja haluavat seurata meitä. Kun kysyn miksi he ovat somessa, vastaus kuuluu yhdestä suusta: ”Me halutaan kuuluisaksi. Siitä saa paljon rahaa!”
Hevosnäyttelyssä
Tien toisella puolella on käynnissä hevosnäyttely, kylän jokavuotinen suurtapahtuma.
En ole koskaan ollut mikään heppatyttö, mutta paikalliset tapahtumat toki aina kiinnostavat. Hevosia näkee vuoristoalueella paljon, sillä ne ovat hyvin kätevä menopeli vuoristopoluilla.
Tyylikkäästi pukeutuneet ratsastajat nostattavat ratsunsa tiheään, tanssimaiseen askellukseen, jollaista en ole aiemmin nähnyt. Taustalla pauhaa viisihenkinen orkesteri laulajineen.
Yleisö areenan laidalla syö makkaraperunoita ja juo olutta. Kiinnostava sekoitus tuttua ja tuntematonta.
Silmäluomemme luppasevat jo yhdeksältä. Musiikin pauhu kantautuu telttaan puoleen yöhön asti.
Herätys kukonlaulun aikaan
”Amigos, ystävät! On aika herätä!”
Itselleni ei tulisi mieleen herättää yövieraitani sunnuntaiaamuna kello kuusi, mutta joutaahan tässä nousta tien päälle, tuumin, kun isäntämme huutelee teltan ulkopuolella.
Kun kömmimme ulos teltasta, pihalla on käynnissä täysi tohina. Pihamaalle on pesiytynyt jonkin sortin jyrsijä, josta halutaan päästä eroon, koska se käy pihalla juoksentelevien kanojen kimppuun.
”Tule katsomaan! ” Työnnän nenäni rinteessä olevaan koloon ja tuijotan taskulampun valossa silmiin isoa mäyrämäistä eläintä.
Ei aikaakaan, kun se on päässyt hengestään. Joudamme aamukahville.
Munakokkelin kananmunat ovat varmasti tuoreita, sillä keittiön nurkassa kaakattaa kaksi kanaa. Hedelmien kuoret nakataan ikkunasta pihalle, biojätettä kun ovat.
Aamiainen kuplii vatsassani, kun poljemme päivän pyöräilyetapin alkulämmittelyksi kaksi kilometriä ylämäkeä.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa ja Tiktokissa!
// Luehan nämäkin //
