Jos inhoat hikoilua, en voi suositella pyöräilyä Tasmaniassa. Vaikka toukokuu on Tasmaniassa syksy – lämpötila on päivisin reilusti alle kahdenkymmenen asteen, öisin lähellä nollaa – Tasmanian mäet pitävät huolen siitä, että paita kastuu.

Tasmania on yksi maailman vuoristoisimmista saarista ja Australian vuoristoisin osavaltio. Mäet eivät ole välttämättä ole pitkiä, mutta usein ne ovat jyrkkiä, ns. ykkösen mäkeä. Ykkösen mäki tarkoittaa, että pienimmällä, ykkösvaihteellakin joutuu tekemään tiukasti töitä. Ylämäen jälkeen tulee yhtä jyrkkä alamäki, mutta vauhti tyssää pian alkavaan uuteen ylämäkeen. En muista hikoilleeni näin paljon edes Perun pirullisissa ylämäissä.

tasmaniassa kengurut ovat pieniä vallabeja

Kumpi näkee ensin kengurun?

Aivan kuten jokainen Lapin kävijä haluaa nähdä poron, uskallan väittää, että jokainen Australiassa matkaileva haluaa nähdä kengurun. Siitä mekin kisasimme Ilkan kanssa heti, kun astuimme Australian maaperälle.

Melbournen kaduilla pomppujalkoja ei sentään vastaan hyppinyt, mutta kun nousin Narawntapun leirintäalueella teltasta, naapurin asuntovaunun vieressä istua nökötti ison lelunallen kokoinen vallabi, joka on yksi kengurujen alalajeista. Katselimme toisiamme silmiin parin metrin etäisyydeltä.

Sadan metrin päässä isolle ruohoaukiolle oli kerääntynyt kymmenittäin vallabin kavereita, tai lienevätkö olleet sukulaisia, syömään ruohoa. Välillä ne ottivat pari laiskaa loikkaa ja jatkoivat ateriaansa. Sillä aikaa kun minä katselin kengurujen kokoontumisajoja, Ilkka oli kiertämässä luontopolkua, jonka varrella hän oli myös nähnyt samaisia otuksia. Kumpikin siis näki kengurun ensin omalla tahollaan.

Kylässä luomutilalla

Tervetuloa Cherrytop Farmille! Pienen ylämäen päässä Lilydalin kylän keskustasta on luomutila, josta aukeaa kaunis näkymä vehreään laaksoon. Pihapiirin omenapuiden oksat notkuvat hedelmien painosta. Pellon laidassa seisoo kaksi toisen maailmansodan jälkeen valmistettua traktoria.

Isäntäpariskunta John ja Lesley tarjoavat meille yrttiteetä ja tilan suurinta herkkua: paahdettuja hasselpähkinöitä. Pääsemme itse rikkomaan pähkinöitä kuoristaan vanhanaikaisella pähkinänsärkijällä.

Lesley vie meidät kierrokselle pihapiiriin. Maistelemme rusinoiksi muuttuneita viinirypäleitä, monen eri lajin omenoita ja kirkkaanpunaisia marjoja, Tazzie berries, jotka maistuvat mansikan ja banaanin sekoitukselle. Marja on Chilen guava eli alun perin Etelä-Amerikasta, mutta tasmanialaiset ovat näemmä omineet sen itselleen. Jos jotain pyörämatkoillani kaipaan, niin se on marjat, joten kahmin marjoja pensaasta kaksin käsin.

Aamiaiseksi syömme yön yli nukkuneita kaurahiutaleita hasselpähkinöiden ja kirsikkakompotin kanssa. Keskustelemme pyörämatkailusta. Tilan lähellä on käyttämättömäksi jäänyt junarata, josta saisi erinomaisen pyörätien pohjan, mutta suunnitelma ei ole kaikkien mieleen. Osa kyläläisistä haikailee junan perään. Kerromme omia ajatuksiamme pyörämatkailun kehittämiseksi omien kokemuksiemme perusteella.

”Ottakaa omenia mukaan niin paljon kuin haluatte”, Lesley kehottaa. Hyvästelemme pariskunnan pyörät muutaman kilon painavempina.

Maastopyöräilymekassa

Saavuimme Tasmaniaan Suomessa rakennetulla Spirit of Tasmania -laivalla, joka muistuttaa väreiltään Viking Linea, Tapasimme laivalla nuoren miehen, joka oli menossa kovatasoiseen gravelkisaan. Kisa pidettäisiin Derbyssä, entisessä kaivoskaupungissa, joka elää nyt maastopyöräiliystä.

Kisahuuma on kylästä haihtunut kun me saavumme sinne viikkoa myöhemmin. On kuitenkin helppo nähdä heti, että ilman pyöräilyä kylä olisi kuollut. On pyöräkorjaamoa ja -vuokraamoa, trendikästä pizzeriaa ja kahvilaa, kuljetus- ja korjauspalvelua, akupunktiota ja hierontaa.

Minä jään pystyttämään telttaa ja tekemään ylävartalojumppaa leirintäalueelle, kun Ilkka lähtee polkemaan yhden lukuisista maastopyöräreiteistä. Minulle riittää, että jo kylää lähestyttäessä poljimme pitkin upeaa single track -reittiä. Jalat kaipaavat lepoa, yläkroppa liikettä.

”Olisit tykännyt!” Ilkka kehuu reittivalintaansa.

vallabi on helppo nähdä australiassa
maria island kansallispuistossa voi pyöräillä

Vallabien vieraana

Poljemme pitkin Tasmanian itärannikkoa, jossa sää on viileä, mutta paljon kuivempi ja aurinkoisempi kuin länsiosassa saarta. Tribuannassa hyppäämme laivaan. Saamme privaattikyydin, sillä aluksella, johon mahtuu pari sataa ihmistä ei ole ketään muita. Puolen tunnin kuluttua saavumme Mariasaarelle. 1800-luvun puolivälissä sinne lähetettiin rangaistusvankeja ja 1900-luvulla saarella toimi sementtitehdas. 1971 saaresta tuli kansallispuisto.

Pyöräilemme auringon laskiessa 11 kilometrin matkan saaren kaukaisimmalle leirintäalueelle, jossa saamme olla kahdestaan. Teemme tulipaikalle leirinuotion ja laitamme yöksi ruuat metalliseen laatikkoon, jonka päälle laitamme kiven painoksi, jotta eläimet eivät pääse käsiksi eväisiimme.

Aamulla parin kymmenen metrin päässä teltasta vallabiäiti syöttää pienokaistaan. Kansallispuiston opaskyltin juuressa ison marsun näköinen vompatti järsii maasta ruohoa niin, että kuuluu vain rouskutus. Eläintä on helppo lähestyä, mutta siihen on syytä pitää vähintään parin metrin välimatka.

Teemme päiväretken ilman pyörälaukkuja. Saarella ei ole muita autoja kuin puistonvartijan työauto. Suurin vaara on törmätä alamäessä tien yli vauhdilla pomppivaan vallabiin. Yöeläjä Tasmanian paholaista emme näe, vaikka sen kanta on uhanalaisuusluokituksesta huolimatta varsin elinvoimainen tällä saarella.

Otamme päiväunet yhdellä saaren monista hiekkarannoista. Paluumatkalla leiriin näemme useita vompatteja. Kiitos kun saimme tulla kylään!