Bussi Balilta Jakartaan on myöhässä. Sen piti lähteä sunnuntaina kello 12. Kello on puoli yksi, eikä bussi ole vielä edes saapunut. Itse olemme saapuneet bussiasemalle jo puoli yhdeltätoista. Taksikuskimme Toy halusi tulla hakemaan meitä ajoissa, jos kävisikin niin, että juuttuisimme liikenneruuhkaan.

Meillä on Indonesiaan 60 päivän viisumi. Siinä ajassa ei ehdi pyöräillä koko valtavan pitkää maata. Bussimatka lyhentää pyöräilymatkaa. Emme myöskään halua yhtään ylimääräistä lentoa. Saavuimme Indonesiaan lentäen Australiasta, josta on hyvin vaikea päästä pois muutoin kuin lentäen.

Kun Toy muutti 1990-luvulla Jaavan saarelta Baliille, kadut olivat indonesialaisittain hiljaisia. Kaduilla ajettiin pyörillä ja moottoripyörillä. Nykyisin polkupyörällä ajavat vain köyhät ja turistit. Autojen määrä on kasvanut räjähdysmaisesti. Siirtyminen paikasta toiseen vie liikenneruuhkien vuoksi valtavasti enemmän aikaa. Mies ei kuitenkaan valita. Hän on tyytyväinen työhönsä. Matkailijat tuovat hänelle leivän pöytään. Toyn mukaan 90 prosenttia balilaisista elää matkailusta.

Perillä Toylla ei ole kiire minnekään. Hän haluaa tarjota meille kahvit. Linja-autoaseman kulmilla kahvi maksaa 20 senttiä. Se on kymmenen kertaa vähemmän kuin turistialueen trendikkäässä kahvilassa.

Bussi saapuu 12.40. Laatikoihin pakatut pyörämme ja pyörälaukumme sujahtavat matkatavarasäilöön bussin alaosaan. Itse kömmimme omiin koppeihimme bussin sisäosassa. Koska matka Balilta Jakartaan kestää 25 tuntia, olemme varanneet paikat ns. sleeper-bussista, jossa on kahdessa kerroksessa 24 nukkumakoppia. Kopissa on korkeaselkänojallinen istuin, jonka saa lähes vaaka-asentoon. Istuttaessa jalat ovat suorana, aivan kuin niitä pitäisi rahilla. Jokaiselle jaetaan eväspussi, jossa on hillolla täytetty leipä, suklaapatukka, vohvelikeksejä, purkkinuudeleita ja vesipullo.

Yhdeltä pääsemme vihdoin matkaan.

Sleeper-bussissa on jokaiselle oma nukkumapaikka

Bali auton ikkunasta

Bussissa haisee tupakka. Haju tulee matkustamon ja ohjaamon välisestä raosta. Kaksi kuljettajaa ja heidän apupoikansa kaikki kolme polttavat. Matkustamossa tupakointi on kielletty.

Katson bussin ikkunasta ohimatavaa liikennettä. Kuorma-autojen lavoilla kuljetetaan ihmisiä, heinäpaaleja, rakennustarvikkeita, kanoja ja hedelmiä.

Mopot puikkelehtivat autojen seassa. Toy kertoi, että 1990-luvulla ei tarvinnut pitää kypärää, nyt se on päässä kaikilla. Laiminlyönnistä tulee sakko, jota kukaan ei kuitenkaan maksa. Mopoa on kuitenkin vaikea myydä eteenpäin, jos sakot on maksamatta.

Kauppojen ja temppeleiden edustoilla, jalkakäytävillä ja hotellien sisäänkäynneissä on kämmenen kokoisia koristeellisia, kookospalmun lehdistä valmistettuja koreja, joissa on sisällä kukkia, riisiä, keksejä ja hedelmän paloja. Koristeiden päälle on asetettu suitsuke, jonka rinnalla saattaa savuta myös tupakka. Canang sari on päivittäinen uhrilahja, jolla osoitetaan kiitollisuutta hindujumalille. 

Indonesia on maailman suurin muslimivaltio, mutta Balilla valtaosa väestöstä on hinduja. Taksikuski Toy, joka on itse muslimi, kertoo, että ihmiset elävät sopuisasti uskonnosta riippumatta.

Balilla ei ole palmuja korkeampia taloja. Talojen sisäänkäynti on vuorille päin. Balin hindulaisuudessa uskotaan, että vuoret, joet ja vesiputoukset ovat jumalten asuinpaikkoja.

Balin pääkaupungista Denpasarista on 130 kilometriä Gilimanukin satamaan, josta lautat Jaavan saarelle lähtevät. Matkaan kuluu neljä tuntia.

Lautta Balilta Jaavalle

Kohtalokas lauttamatka

Lauttamatka Balin Gilimanukista Jaavan saaren Ketapangiin on viisi kilometriä. Matka ei ole pitkä, mutta se voi olla kohtalokas. Kolme päivää aiemmin juuri tässä kapeassa salmessa upposi lautta, jossa oli 53 matkustajaa ja 12 henkilökunnan jäsentä. Kaikki eivät selvinneet onnettomuudesta hengissä.

Tarkistamme  pelastusliivien ja -veneiden sijainnin ja seisomme koko lauttamatkan kannella. Sää vaikuttaa tyyneltä, mutta lautta heiluu salmen virtauksissa kuumottavasti. Viiden kilometrin matkaan kuluu aikaa tunti. Huokaisen helpotuksesta, kun olemme Jaavan saarella.

Bussilipun hintaan kuuluu kaksi ruokaa. Illallisen syömme kello 23 paikallista ABC-asemaa muistuttavassa ruokalassa. Lapan lautaselleni keon paistettuja nuudeleita.

Matkaa on jäljellä melkein tuhat kilometriä. Ilkka kököttää omassa kopissaan sikiöasennossa, minä kiemurtelen penkissä kyljeltä toiselle. En voi sanoa nukkuvani kuin vauva, joka matkustaa yhdessä kopeista vanhempiensa kanssa. Se taitaa inahtaa koko matkan aikana vain kerran.

Aamun valjetessa olemme jo pitkällä  Indonesian suurimmalla ja väkirikkaimmalla saarella, Jaavalla. Olkihattuiset peltotyöntekijät ovat täydessä touhussa riisipelloilla.

Aamiaislle kaarramme syömään kello yhdeksän. Tällä kertaa lautanen täyttyy nuudeleiden ja riisin lisäksi paistetusta pinaatista, keitetyistä porkkanoista ja fermentoiduista soijapavuista valmistetusta tempestä. Ilkka rohkaistuu maistamaan tulista mausetahnaa, sambalia. Kahvin sijaan tarjolla on makeaa jasmiiniteetä.

On vaikea sanoa mistä 10 miljoonan asukkaan Jakarta alkaa. Viimeiset kolme tuntia ajamme hurjassa liikenteessä ja saavumme perille iltapäiväyhdeltä. Tunnin aikaeron vuoksi matkalle kertyy mittaa 25 tuntia.

indonesialainen aamiainen
kansipaikka indonesialaisella lautalla

Sitkeä matka Sumatralle

Vaikka istumalihaksemme ovat eri mieltä, jatkamme matkaa tunnin tauon jälkeen toisella bussilla, jonka on määrä viedä meidät Sumatralle. Siellä aloittaisimme viimein pyöräilyn.

Lähtö kestää, sillä täpötäyden bussin matkustajien matkatavarat eivät ole mahtuakseen bussin tavarasäilöön. Mutta katolta löytyy tilaa. Muutama riuska mies hiissaa toistakymmentä nyssäkkää köyden avulla bussin katolle ja peittää ne pressulla. Olen tyytyväinen, että meidän laukkumme ja pyörämme matkaavat tavaratilassa.

Pakkausoperaation aikana bussista tulee markkinapaikka. Sisälle säntää kauppiaita, jotka myyvät taateleita, mandariineja, suolaisia snäckejä, kelloja, aurinkolaseja ja varavirtalähteitä. Ilmastointilaite käy kuumana.

Viisi tuntia bussiin astumisestamme, 130 kilometriä myöhemmin saavumme Merakin satamaan, josta lautta veisi meidät Sumatran saarelle. Valitsemme taas kansipaikan. Otamme luksusversion, maton, jonka päällä on mukava istuskella. Se maksaa 75 senttiä.

Vieressämme seisoskelee nuori mies läppäri tiukasti kainalossaan. Hän kertoo erinomaisella englannilla opiskelevansa tietojenkäsittely tieteitä Etelä-Koreassa, mutta on menossa käymään perheensä luo kahdeksi viikoksi. Kerromme hänelle pyöräilystämme Koreassa. Mies haaveilee työskentelevänsä Euroopasta. Kotikulmilla käynti tuntuu välttämättömältä pahalta.

Sumatran saaren vastaranta näkyy kahden tunnin seilaamisen jälkeen, mutta rantautuminen kestää vielä tunnin. Lauttoja on enemmän kuin laituripaikkoja. On odotettava, että pääsisimme rantautumaan.

Enää ei olisi edessä kuin sadan kilometrin bussimatka. Saavumme Bandar Lampungiin yhdeltä yöllä. Yli puolitoista vuorokautta ja 1500 kilometriä busseissa ja lautoissa saa riittää. Seuraavaksi hyppäämme pyörän selkään!

Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!

Tilaa uutiskirjeemme suoraan sähköpostiisi.