
Pyöräilijän Pohjoissaari
Tuija on nimi, joka uusiseelantilaisen on usein vaikea lausua ja muistaa. Onneksi Uudessa-Seelannissa on kaikkien tuntema kotoperäinen lintu, jonka nimi auttaa myös minun nimeni muistamisessa. Tūī kuuluu varpuslintuihin ja sen laulu kuulostaa ajoittain siltä kuin joku soittaisi panhuilua.
Törmäämme tähän taitavaan lirkuttajaan joka kerta kun pyöräilemme alkuperäisessä metsässä, joita onneksi on vielä jäljellä erityisesti kansallispuistoissa ja muilla suojelualueilla kuten pääkaupunki Wellingtonin kyljessä sijaitsevassa Zealandiassa.
Se ei ole eläintarha vaan aidattu alue, jossa alkuperäiset lintu- ja liskolajit saavat elellä vapaana ja turvassa ilman pelkoa pedon suuhun joutumisesta. Tai pelkoa siitä, että oma laulupuu kaadetaan tantereeseen.
Ennen ihmisen tuloa Uudessa-Seelannissa ei ollut muita nisäkkäitä kuin lepakko. Linnut, joista moni ei osaa edes lentää, olivat helppo saalis ihmiselle ja muille ihmisen mukanaan tuomille eläimille kuten harmittomalta kuulostavalle kotikissalle. Monet lajit ovatkin kuolleet sukupuuttoon. Metsien hakkaaminen on myös hävittänyt tehokkaasti lintujen laulupuita.
Vapaaehtoistyönä oppaana toimivan miehen avulla löydämme pusikossa patsastelevan tuataran, liskon, jota pidetään elävänä fossiilina. Se tallasi menemään jo dinosaurusten aikaan.
Zealandia käy myös ulkoilmakonserttitalosta. Niin upeaa on suomalaisittain eksoottisten lintujen laulanta.
Olemme saapuneet Wellingtoniin laivalla Eteläsaaren Pictonista. Kolme neljäs osaa uusiseelantilaisista asuu Pohjoissaarella, joten luvassa on myös enemmän autoja. Niitä välttääksemme etsiydymme pyöräreiteille, jotka kulkevat suurelta osalta juuri näissä upeissa alkuperäismetsissä.


Pitkin pyhää jokea
Vietämme yön leirintäalueella Whanganuin kaupungissa, josta jatkamme matkaa pitkin samannimistä jokea, Uuden-Seelannin kolmanneksi pisintä. Joella on mittaa 290 kilometriä. Whanganuijoki on maorien pyhä joki, joka sai pitkän taistelun jälkeen oikeushenkilön statuksen vuonna 2017.
Maorien maailmankuvassa joki on ikään kuin heidän esi-isänsä vastakohtana ihmiskeskeiselle ajattelulle, jossa joet ja muut luontokohteet ovat ihmisen omistamia ja hallinnoimia.
Odotusarvona on kirkkaana kuohuva joki, mutta varsinkin joen alajuoksulla vesi on intensiivisen maa- ja metsätalouden vuoksi ruskeaa kuin maitokaakao. Se ei tunnu vaivaavan neljän hengen porukkaa, joka hyppää näköalapaikalla autosta ottamaan ryhmäselfien ja karauttaa tiehensä.
75 kilometrin polkemisen jälkeen saavumme Pipirikin leirintäalueelle, joka on Whanganuin kansallispuiston kyljessä. Se on uusiseelantilaiseen tapaan erittäin tasokas. Keittiötilassa on kaikki kattilat ja kipot, joita yksinkertaisen aterian valmistamiseen tarvitaan. Oleskelutilassa on pehmeitä sohvia tyynyineen sekä läjä kirjoja ja lehtiä luettavaksi. Suihkusta tulee lämmintä vettä ja nurmikko on leikattu lyhyeksi.
Illalla telttaan mennessä pimeästä metsästä tuijottaa silmäpari. Ensin tulee mieleen pöllö, mutta sitten tajuamme, että se on kettukusu. Eikä vain yksi vaan useampi. Pörröinen eläin voi näyttää sympaattiselta, mutta monet vihaavat sitä, sillä öinen saalistaja on yksi syy Uuden-Seelannin alkuperäisten lintujen katoon. Kettukusuista yritetään päästä eroon ansoilla, myrkyillä ja metsästäen, mutta taistelu tuntuu toivottomalta. Jos söisimme auton alle jääneiden kettukusujen lihaa, sitä olisi ollut runsaasti tarjolla.
Aamulla heräämme märästä teltasta vaikka ei ole satanut. Viileä yö on saanut vehreän metsän kosteuden tiivistymään telttakankaaseen. Makuupussit ja -alusetkin ovat hieman kosteat. Laitamme kamat kasaan ja päätämme kuivattaa ne lounastauolla.


Riippusiltojen Timber Trail
Jo pyöräillessämme Eteläsaarella, saamme parilta aktiivipyöräilältä suosituksen pyöräillä Timber Trail, joka on yksi Uuden-Seelannin lukuisista erinomaisesti merkityistä ja ylläpidetyistä pyöräreiteistä.
Reitti kulkee halki Pureoran metsäalueen, joka on täynnä lintuja ja maorien käyttämiä kasveja, mutta myös järeitä puita, joita hakattiin innolla 1950-luvulla, kunnes luonnonsuojelijat tulivat väliin ja onnistuivat pelastamaan alkuperäisestä metsästä sen mitä siitä oli vielä pelastettavissa. Vuodesta 2013 alkaen pyöräilijät ovat voineet polkea 85 kilometrin mittaisen reitin, jolla muinoin rahdattiin puut pois metsästä, ja oppia samalla alueen monimuotoisesta historiasta.
Timber Trail suositellaan polkemaan idästä länteen, jolloin kokonaisnousua on vähemmän. Me poljemme kuitenkin vastakarvaan, koska se on logistisesti järkevämpää. Reittipohja on teknisesti helppo, pääosin hyvin tasainen, joten poljemme pyörälaukkujen kanssa.
Jo ensimmäisellä riippusillalla hirvittää. Tekee mieli työntää pyörää, mutta silloin silta heiluu syvän rotkon päällä enemmän kuin pyöräillen. Sillan kaiteet ovat korkeat, joten tippuminen on mahdotonta, mutta siitä huolimatta keskellä siltaa ei tee mieli kaatua. Alas en uskalla katsoa. Pidän katseen tiukasti sillan toisessa päässä ja annan mennä. Onneksi näitä ei ole enää kuin kuusi jäljellä!
Vehmas, monimuotoinen metsä on täynnä ruokaa ja rohtoa. Luemme infotauluista maorien käyttämistä lääkinnällisistä kasveista, jotka ovat nykyisin luksusravintoloiden keittiömestareiden suosiossa.
Reitin puolivälissä yövymme leirintäalueella, joka oli muinoin metsäsavotoiden keskuskylä. Ulkohuussi haisee kammottavalle ja alueen kaksi yleiseen käyttöön tarkoitetuista katoksista on vuorattu telttakankailla eli omittu omaan käyttöön. Onneksi ei sada.
Toinen pyöräilypäivä on tuulinen. Tuulenpuuskat heiluttavat riippusiltoja. Sillan yli ajaminen käy huvipuistoajelun korvikkeesta. Tuntuu kuin olisin pyöränselässä vuoristoradassa. Ilkka huvittelee ajelemalla siltaa edestakaisin. Minulle riittää yksi kerta.
Toisen päivän osuus on vastakarvaan pyöräilijöille jyrkempää ylämäkeä. Pysähdymme vähentämään vaatetusta, kun lähes jalkojemme juuressa kasvaa jotain, joka ei tunnu kuuluvan luontoon. Smurffinsininen sieni. Vehreän vihreässä metsässä se näyttää kieltämässä herttaiselta, mutta sinisestä sienestä valmistettu muhennos kuulostaa viimeiseltä aterialta.
Seuraa pyöräretkeämme myös Instagramissa, Facebookissa ja Tiktokissa!
Tuija Kauppinen
// Kommentit //
// Vastaa // Peruuta vastaus
// Luehan nämäkin //

Pikkukylän biohakkeri

Mikko / Matkalla Missä Milloinkin
Uusi-Seelanti on kyllä kaunis maa, niin Eteläsaari kuin Pohjoissaarikin. Itseä jäi harmittamaan, että emme nähneet tuataraa, Se olisi ollut mukavaa, Ja tuo sininen sieni on kyllä mahtavan värinen!